Olen surffimamma, harrastan ja työskentelen puolisoni kanssa purjelautailun, leijalautailun, SUPpailun ja talvisurffin parissa. Jaamme yhteisen surffi-intohimon, joka koostuu rakkaudesta mereen ja luonnonvoimaan, ulkona tekemiseen ja vapauteen, joka valtaa mielen aina surffirannalle päästessämme.
Olen myös melkoinen harrastetoiminnan aktiivi, ollut aina. Pesäpalloaikana kävin ohjaajaleirillä, lentopalloa ja lumilautailua harrastaessani toimitsin paikalliskilpailuja. Aikuisiällä löytämäni surffaus vei sekin minut mennessään, avustavasta toimitsijasta alkeiden kouluttajaksi, seura-aktiiviksi ja lopulta lajiliiton puheenjohtajaksi. Seuraavana etappina aktiivitoimijan matkalleni olen asettanut kansainvälisen kilpailupäällikkyyden, jonka myötä oma toimitsijaura laajenee kotimaisilta kisavesiltä eri puolille maailmaa. Tavoitteeksi asetin vaatimattomasti toimitsemisen viimeistään vuoden 2020
olympialaisten purje- tai leijalautailukisoissa. Lienee selvää, että mottoni on: Jos johonkin ryhdyt,
ryhdy siihen täysillä.
Vuosi 2013 on ollut siitä erikoinen, että olen viettänyt suurimman osan ajasta raskaana. Meille oli alusta alkaen selvää, että vuoden lopulla syntyväksi aiottu tulokas olisi luonnollisesti osa surffielämäämme; että touhuaisimme lähes yhtä paljon kuin ennenkin meille niin rakkaiden lajien parissa.
Jouluaattona 24.12.2013 synnytin esikoiseni. Uskomattoman suloiset piirteet omaava, upean tuuhealla surffitukalla varustettu poika syntyi pitkän ponnistelun jälkeen ja vei sydämeni ensimmäisestä rääkäisystään lähtien. Synnytys oli vaikea, mutta kaiken sen tuskan arvoinen.
Opetellessani tutustumaan lapseeni ensimmäisen vuorokauden aikana odotin jo innolla edessä siintävää kotiin pääsyä ja tulevia vanhemmuuden haasteita. Pienokaista ihaillessani mietin ohimennen myös tulevia surffitöitä ja -tapahtumia ja sitä, miten hyvin mahtaisinkaan onnistua yhdistämään edessä odottavat työhaasteet ja äitiyden.
Toisen elinvuorokautensa aikana poikani siirrettiin teho-osastolle. Hänen suolen ja vatsan toiminnassa todettiin jonkinlainen toimintahäiriö. Siinä samassa kaikki muu hävisi mielestäni - tärkeää oli vain se, että poikani saadaan terveeksi. Asuin teho-osastolla pienen muruni sängyn vieressä, osallistuen hänen hoitoonsa mahdollisimman paljon. Lääkäri oli varovaisen toiveikas, vaikutti siltä, että pojan suolessa on vain jokin mekaaninen tulppa, jonka avauduttua pojan elimistön toiminta palautuisi normaaliksi.
Kolmannen vuorokauden yönä hänet päätettiin siirtää lähimpään yliopistolliseen sairaalaan siltä
varalta, että tilanne pääsisikin huononemaan nopeasti ja pojan tila saattaisi vaatia leikkausta. Olin surusta ja kauhusta suunniltani, sillä en päässyt matkalle pojan mukaan. Pidin lasta tiukasti sylissäni 1,5 tuntia ennen ambulanssisiirtoa, kyeten hädin tuskin pidättelemään kyyneleitä. Pääsisin siirtymään seuraavana aamuna lapsen perässä. Saateltuani pojan matkaan oli edessä yön kestävä, tuskaisa odotus. En ole eläissäni itkenyt niin kovin.
Nyt olemme eläneet viimeiset kolme vuorokautta yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. En saa viettää öitä lapseni luona; koitan korvata yöllisen poissaoloni viettämällä kaiken mahdollisen muun ajan pojan vieressä. On uskomatonta, miten ihminen sopeutuu eri tilanteisiin. Olen kotona siellä, missä poikani on. Koen yhteenkuuluvuutta muiden teholla olevien vanhempien kanssa; meillä kaikilla on oma rakas pienokaisemme, joka tarvitsee suurta apua saadakseen elämälleen "uuden alun".
Minun pienokaiseni on osoittautunut uskomattoman sinnikkääksi. Pelko mahdollisesta leikkauksesta on jo lähes kokonaan poissuljettu. Pojan vointi kohenee päivä päivältä hurjaa vauhtia. Lääkärit eivät ole pystyneet antamaan pojan tilasta tarkkaa diagnoosia, niinpä hoidossa edetään poissulkien yksi syy kerrallaan. Tänään koimme lapseni kanssa upeita hetkiä: sain imettää häntä kunnolla ensimmäistä kertaa. Saimme myös viettää useamman tunnin ihokkain "kenguruhoidossa".
Emme pääse viettämään ensimmäistä vuodenvaihdettamme yhdessä kotona, mutta pääasia on, että poikani voi päivä päivältä paremmin. Istuessani lapseni sairaalavuoteen vieressä tuntikausia minulla on ollut aikaa miettiä omaa elämääni ja arvomaailmaani. Ihmiseksi, joka ei uskonut ehtivänsä enää kokea äitiyden suurta onnea, koen olevani uskomattoman onnekas. Kummastellen joka hetki tätä minulle suotua ihmettä kiitän kaikkia elämässä vallitsevia hyviä voimia, jotka sallivat poikani
syntyvän.
Tiedän myös nyt, että tehtäväni on olla lapselleni maailman paras vanhempi. Luoda hänelle turvallinen elinympäristö, täyttää hänen elämänsä rakkaudella. Kaikki ne muut tehtävät ja haasteet, joita olen tieni varrelle asettanut, ovat toisarvoisia. Minä olen nyt äiti, ja aion olla sitä täysillä.
