Uudet askeleet

Lukemattomia pohdintoja. Väittelyä itseni kanssa. Vaihtoehtojen tutkimista. Näkökulmien ja asioiden tärkeysjärjestyksen puntarointia. Arjen haasteita ja toiveita. Tunnista päivään, päivästä viikkoon, viikoista kuukausiin. Puoli vuotta pohdintaa.

Hyvä niin, sillä isot asiat tarvitsevat isoja ajatuksia. 

Viime kuukausien ajan olemme yhdessä pienen surffipoikani kanssa opetelleet uudenlaista elämää. Ei huonompaa kuin aiemmin, vain erilaista. Ja olemme pärjänneet ihan hyvin, meillä ei ole mitään hätää. Poika on iloinen ja voi hyvin, ympärillämme on ihania leikkikavereita, sukulaisia ja kultaakin kallisarvoisempia ystäviä, ja olemme saaneet asua unelmaympäristössä, lähes merenrannalla, molemmat meren tuoksusta voimaamme ammentaen, varpaidenvälit täynnä hienoa hiekkaa.

Samalla, kun olen opetellut uudenlaisia elämänaskeleita, on pitänyt opetella päästämään irti. Se on osoittautunut vaikeammaksi kuin kuvittelin. Tunteet eivät katoa, vaikka elämä jatkaakin kulkuaan. On käynyt ilmi, että voidakseen aloittaa kokonaan alusta, on entisestä pystyttävä irrottautumaan täysin. Ja onhan se selvää - rikkinäinen pohja on huono alusta uudelle onnelle. 

Kalajoki on meidän sydämiemme koti. Täällä ovat syntyneet suurimmat rakkaustarinat; tämä ranta on meidän turvasatama. Mutta syksyllä me - minä ja pieni surffipoikani - lähdemme rakentamaan kokonaan uutta, ehyttä pohjaa elämällemme Torreviejan rantamaisemaan. Espanjasta tulee kotimme reilun parin kuukauden päästä.

Katsotaan kauanko reissumme kestää. Jääkö se hetkelliseksi vai pysyvämmäksi ratkaisuksi, sen näyttävät seuraavat kuukaudet. Mutta uutta ei voi luoda vanhan päälle. Hometalokaan ei parane uusissa kuorissa, eivätkä rikkinäiset ikkunat suojaa tuulelta. Voidakseen olla onnellinen on onnen tultava itse kunkin sisältä. Tuolle onnelle annamme uuden mahdollisuuden, ehjällä pohjalla.

Kiitos ystävät, kun olette olleet tukena suurten päätösten edessä!

Minä olen erityinen. Niin sinäkin.

Hurjan pitkä aika on hujahtanut edellisestä kirjoituksesta. Oli paljon stressiä. Muutto, kiire töissä, kiire kaikkialla. Äitiys. Parisuhde. Tiedättehän, sitä perussettiä.

Oletusarvoisesti kuvittelin, että kaikesta selvitään. Kunhan mennään tämä kevät, kesä, syksy. Kunhan huolehditaan toisistamme. Kunhan ei riidellä turhista, tai jos riidellään, niin myös sovitaan. Kunhan ei pidetä toisiamme itsestäänselvyyksinä. Ja tsempataan.

Niin tuttua jargonia, erityisesti pienten lasten perheissä, mutta myös muualla, oikeastaan ihan kaikkialla. Sitä jumppaa arkea eteenpäin, tähtää sokeasti yhteisiin haaveisiin, niin kovasti ettei näe todellisuutta.

Kaikillahan on tässä vaiheessa yhtä rankkaa. Pieni ihminen tarvitsee paljon huomiota. Uusi työ tarvitsee paljon perehtymistä. Mutta kyllä ne siitä, kun muu elämä toimii siinä ympärillä.

Ja sitten huomaat, ettei toimikaan. Yhtäkkiä nenäsi edessä onkin tilanne, jota monesti pelkäsit, mutta et osannut kuvitella todeksi. Ennen tätä.

Nyt ollaan yksin. Tai kaksin, onneksi. Ihana pieni ihminen vierellä. Yhdessä kaikesta selvitään. Jos ei aina itsensä, niin toisen vuoksi.

Yksi meidän kaikkien suurimmista vioista on se, että oletamme, sen sijaan että puhuisimme. Se, ettemme osaa sanoa ääneen, ennenkuin on liian myöhäistä. Emmekä ehkä silloinkaan. Koska kuvittelemme, että kaikki muuttuu itsestään hyväksi. Eikä meillä sitä paitsi ole mitään puhuttavaa, ainakaan sellaista mikä muita ihmisiä kiinnostaisi. Koska emmehän me ole mitenkään erityisiä.

Näiden asioiden keskellä olen käynyt itseni kanssa taistelua. Miksi minulle kävi näin? Mitä minulta puuttuu, sellaista mitä on muissa ihmisissä? Miksi olen riittämätön?

Onnekseni sain todeta olevani vahva. Ja onneksi minulla on ihanat ystävät. Tässä valossa olen kovin paljon onnekkaampi kuin moni muu.

Aikani huudettuani täyttä kurkkua äänettömästi hiljaisille seinille, itkettyäni salaa itseni uuvuksiin, mietittyäni, raivottuani, kirottuani, surtuani. Aikani möykättyäni hiljaa itsekseni ymmärsin, että minussa ei ole mitään vikaa. Olen hyvä ihminen, hyvä äiti, hyvä puoliso. Minussa ei ole mitään erityistä, ja silti kaikki minussa on erityistä. Niinkuin meissä kaikissa.

Jos joku ihminen ei sitä näe, joku toinen näkee. Kaikki me emme ymmärrä, mikä tekee meistä erityisen. Toiset etsivät erityisyyttään loppuun asti sitä löytämättä. Ja me toiset, me taistelemme omat taistelumme, ja onneksemme huomaamme ennemmin kuin liian myöhään, ettei meidän tarvitse etsiä, keksiä tai muuttua. Tällaisenaan olemme juuri sitä, mitä meidän kuuluukin olla. Aitoja itsejämme. Ja hyviä ihan sellaisenaan.

Luulin, ettei minulla olisi mitään uutta annettavaa tai sanottavaa. Mutta onhan minulla. Jos ei muille, niin itselleni. Juuri tällaisena olen hyvä. Niinkuin sinäkin.

Hyvää pääsiäistä, ystävät!