Tämä on niin vaikea aihe, ettei koskaan tahdo löytää oikeita
sanoja voidakseen tuoda esiin sen, kuinka kovasti sattuu, kun joutuu nöyrtymään
elämän ja kuoleman edessä, jättämään hyvästit jollekulle läheiselle, rakkaalle.
Tänä vuonna sain istua isoisäni vieressä lähdön hetkellä.
Ehdin kuiskaamaan hänen korvaansa tärkeät sanat, kiittämään kaikesta ja
toivottamaan hyvästit. Vaikka oli vaikea katsoa vierestä, kun ihmisestä katosi
elämä pikkuhiljaa, olen silti onnellinen, että sain silitellä Vaarin vähiä
hiuksia ja uskoa tehneeni lähdöstä edes pikkuisen vähemmän pelottavaa.
Myös pieni poikani sai olla mukana ja Vaari nähdä hänet viimeisen kerran. Vaari
oli valmis lähtemään ja sydäntäni lämmittää, että sain muiden läheisten kanssa
olla saattamassa hänet matkaan.
Lähimenneisyydessä on monia ikuiselle matkalle
lähteneitä, useimmat ilman ennakkovaroitusta, aivan liian äkkiä, liian aikaisin.
Viimeisin ystävä tiesi lähtönsä tulevan ja otti etäisyyttä moniin, minut mukaan
lukien. Hän ei kaiketi halunnut ihmisten säälivän häntä. Monien muiden tavoin
luulin hänen päihittäneen sairautensa, sellainen taistelija hän oli. Itkin
ystävän lähtöä kauan, pitkään olin myös vihainen hänelle, kun lähti
ilmoittamatta, ei antanut mahdollisuutta olla tukena. Olin myös vihainen
niille, jotka tiesivät mutteivät kertoneet. Nyt ymmärrän, että he kunnioittivat
ystävän toivetta. Suren edelleen sitä, että etäännyin ystävästä niin, ettei hän
kokenut minua riittävän läheiseksi kertoakseen todellisuudesta.
Eilen, aivan liian yhtäkkiä, tuli aika jättää hyvästit
rakkaalle Mummille. Paria päivää ennen sain sanan, että hän on joutunut
onnettomuuteen ja on sairaalahoidossa. Mummi on kerran aiemminkin ollut lähellä lähteä
varoittamatta. Tuolloin hän kuitenkin taisteli itsensä takaisin elämään ja
jatkoi lopulta eteenpäin samalla tutulla tarmolla. Toivoin Mummista löytyvän
riittävästi voimaa selvitäkseen vielä kerran takaisin. Nyt voimat eivät
kuitenkaan enää riittäneet.
Oma mieli ei tahdo vieläkään käsittää, ettei Mummia enää
ole. Kesällä hän konttasi puolivuotiaan poikani kaverina pitkin lattioita, ja
vielä muutama viikko sitten kahviteltiin yhdessä Mummin keittiössä.
Mummin lähdöstä tekee vaikean ehkä sama asia kuin Vaarinkin
lähdöstä. He ovat olleet läsnä elämässäni alkusekunneista saakka. Pienen ihmisen silmin he olivat jotain, joka on ollut aina olemassa. Vaikka mitä
omassa elämässä tapahtuikaan, isovanhemmat pysyivät muuttumattomina. He ovat olleet jollakin tapaa elämän peruskallio. Kestäneet läpi sotien, kasvattaneet suvun, johon minäkin sain syntyä. On vaikea käsittää, ettei
heitä enää ole.
Lapsilleen Mummi taisi olla äitinä rakastavan omapäinen, taipumaton kasvattaja. Meille lasten- ja lastenlastenlapsille Mummi on
ollut kuin enkeli. Jokaisella oli Mummin sydämessä oma erityinen paikkansa,
jokaista Mummi muisti vuorotellen iltarukouksessaan. Koskaan hän ei tehnyt itsestään suurta numeroa, mutta me kaikki lapset olimme hänelle elämääkin suurempi asia. Ja me tiesimme sen, ja
rakastimme Mummia kaikkinensa.
Ajatuksiin ei vain meinaa mahtua, että Mummi on poissa. On
vaikea hyväksyä, ettei saanut mahdollisuutta jättää Mummille hyvästejä. Vaikka
Mummin tuntien hän ei olisi sitä halunnutkaan. Onneksi Mummin lapset olivat
kuitenkin läsnä viimeisinä hetkinä saattamassa hänet matkaan, kuiskaamassa terveisemme Mummin korvaan.
Mummi, minulla on sinua ikävä. Vie isälle terveiseni.