Uudet askeleet

Lukemattomia pohdintoja. Väittelyä itseni kanssa. Vaihtoehtojen tutkimista. Näkökulmien ja asioiden tärkeysjärjestyksen puntarointia. Arjen haasteita ja toiveita. Tunnista päivään, päivästä viikkoon, viikoista kuukausiin. Puoli vuotta pohdintaa.

Hyvä niin, sillä isot asiat tarvitsevat isoja ajatuksia. 

Viime kuukausien ajan olemme yhdessä pienen surffipoikani kanssa opetelleet uudenlaista elämää. Ei huonompaa kuin aiemmin, vain erilaista. Ja olemme pärjänneet ihan hyvin, meillä ei ole mitään hätää. Poika on iloinen ja voi hyvin, ympärillämme on ihania leikkikavereita, sukulaisia ja kultaakin kallisarvoisempia ystäviä, ja olemme saaneet asua unelmaympäristössä, lähes merenrannalla, molemmat meren tuoksusta voimaamme ammentaen, varpaidenvälit täynnä hienoa hiekkaa.

Samalla, kun olen opetellut uudenlaisia elämänaskeleita, on pitänyt opetella päästämään irti. Se on osoittautunut vaikeammaksi kuin kuvittelin. Tunteet eivät katoa, vaikka elämä jatkaakin kulkuaan. On käynyt ilmi, että voidakseen aloittaa kokonaan alusta, on entisestä pystyttävä irrottautumaan täysin. Ja onhan se selvää - rikkinäinen pohja on huono alusta uudelle onnelle. 

Kalajoki on meidän sydämiemme koti. Täällä ovat syntyneet suurimmat rakkaustarinat; tämä ranta on meidän turvasatama. Mutta syksyllä me - minä ja pieni surffipoikani - lähdemme rakentamaan kokonaan uutta, ehyttä pohjaa elämällemme Torreviejan rantamaisemaan. Espanjasta tulee kotimme reilun parin kuukauden päästä.

Katsotaan kauanko reissumme kestää. Jääkö se hetkelliseksi vai pysyvämmäksi ratkaisuksi, sen näyttävät seuraavat kuukaudet. Mutta uutta ei voi luoda vanhan päälle. Hometalokaan ei parane uusissa kuorissa, eivätkä rikkinäiset ikkunat suojaa tuulelta. Voidakseen olla onnellinen on onnen tultava itse kunkin sisältä. Tuolle onnelle annamme uuden mahdollisuuden, ehjällä pohjalla.

Kiitos ystävät, kun olette olleet tukena suurten päätösten edessä!

Minä olen erityinen. Niin sinäkin.

Hurjan pitkä aika on hujahtanut edellisestä kirjoituksesta. Oli paljon stressiä. Muutto, kiire töissä, kiire kaikkialla. Äitiys. Parisuhde. Tiedättehän, sitä perussettiä.

Oletusarvoisesti kuvittelin, että kaikesta selvitään. Kunhan mennään tämä kevät, kesä, syksy. Kunhan huolehditaan toisistamme. Kunhan ei riidellä turhista, tai jos riidellään, niin myös sovitaan. Kunhan ei pidetä toisiamme itsestäänselvyyksinä. Ja tsempataan.

Niin tuttua jargonia, erityisesti pienten lasten perheissä, mutta myös muualla, oikeastaan ihan kaikkialla. Sitä jumppaa arkea eteenpäin, tähtää sokeasti yhteisiin haaveisiin, niin kovasti ettei näe todellisuutta.

Kaikillahan on tässä vaiheessa yhtä rankkaa. Pieni ihminen tarvitsee paljon huomiota. Uusi työ tarvitsee paljon perehtymistä. Mutta kyllä ne siitä, kun muu elämä toimii siinä ympärillä.

Ja sitten huomaat, ettei toimikaan. Yhtäkkiä nenäsi edessä onkin tilanne, jota monesti pelkäsit, mutta et osannut kuvitella todeksi. Ennen tätä.

Nyt ollaan yksin. Tai kaksin, onneksi. Ihana pieni ihminen vierellä. Yhdessä kaikesta selvitään. Jos ei aina itsensä, niin toisen vuoksi.

Yksi meidän kaikkien suurimmista vioista on se, että oletamme, sen sijaan että puhuisimme. Se, ettemme osaa sanoa ääneen, ennenkuin on liian myöhäistä. Emmekä ehkä silloinkaan. Koska kuvittelemme, että kaikki muuttuu itsestään hyväksi. Eikä meillä sitä paitsi ole mitään puhuttavaa, ainakaan sellaista mikä muita ihmisiä kiinnostaisi. Koska emmehän me ole mitenkään erityisiä.

Näiden asioiden keskellä olen käynyt itseni kanssa taistelua. Miksi minulle kävi näin? Mitä minulta puuttuu, sellaista mitä on muissa ihmisissä? Miksi olen riittämätön?

Onnekseni sain todeta olevani vahva. Ja onneksi minulla on ihanat ystävät. Tässä valossa olen kovin paljon onnekkaampi kuin moni muu.

Aikani huudettuani täyttä kurkkua äänettömästi hiljaisille seinille, itkettyäni salaa itseni uuvuksiin, mietittyäni, raivottuani, kirottuani, surtuani. Aikani möykättyäni hiljaa itsekseni ymmärsin, että minussa ei ole mitään vikaa. Olen hyvä ihminen, hyvä äiti, hyvä puoliso. Minussa ei ole mitään erityistä, ja silti kaikki minussa on erityistä. Niinkuin meissä kaikissa.

Jos joku ihminen ei sitä näe, joku toinen näkee. Kaikki me emme ymmärrä, mikä tekee meistä erityisen. Toiset etsivät erityisyyttään loppuun asti sitä löytämättä. Ja me toiset, me taistelemme omat taistelumme, ja onneksemme huomaamme ennemmin kuin liian myöhään, ettei meidän tarvitse etsiä, keksiä tai muuttua. Tällaisenaan olemme juuri sitä, mitä meidän kuuluukin olla. Aitoja itsejämme. Ja hyviä ihan sellaisenaan.

Luulin, ettei minulla olisi mitään uutta annettavaa tai sanottavaa. Mutta onhan minulla. Jos ei muille, niin itselleni. Juuri tällaisena olen hyvä. Niinkuin sinäkin.

Hyvää pääsiäistä, ystävät!

Kunnosta kii

Kunnostahan se on kii. Tuntuuko hyvältä vai eikö tunnu. Jaksaako vai eikö jaksa.

Olen aina pitänyt itseäni liikunnallisena. Minun sukupolveni ihmiset voivat mielestäni kaikki oikeastaan sanoa omaavansa urheilullisen taustan. Ainakin muistojeni mukaan me pelasimme jatkuvasti jotakin: oli pesäpalloa, ringetteä, taekwondoa, tanssia, yleisurheilua, laskettelua, lentopalloa - ja koulun liikunnat. Suunnistettiin, hiihdettiin, luisteltiin, juostiin kilpaa, pelattiin jalkapalloa.

Kesäisin poljettiin fillarilla uimaan sille rannalle, jonne tiedettiin kavereiden kokoontuvan - matkan pituudesta viis. Kaiket ajat liikuttiin tavalla tai toisella. Kyllä ruokakin maistui silloin hyvältä, kun nälkä oli terveellisellä tavalla hankittu.

Jossain kohtaa matkalla aikuisuuteen liikunnasta ja urheilusta tuli enemmänkin sellainen suorittamisen mittapuu kuin tapa viettää vapaa-aikaa. Tuli kiire tulla joksikin, vähintäänkin oman ympäristönsä hyväksymäksi. Aikuiselämän ovien todella auetessa keskittymisen veivät niin monet asiat, että puhdas liikkumisen ilo unohtui. Liikuin yhä, mutta enemmän työmatkojen ja suorittamisen merkeissä kuin vain liikkuakseni puhtaasta liikkumisen ilosta.

Onneksi jokin luonnon oikku astui matkani varrelle ja tapasin nykyisen rakkauteni, surffauksen. Tai siis purjelautailun. Eksyin lajin pariin hyvän ystävän vanavedessä ja laji sai minusta otteen hetkessä.
Ihailin kauniin ruskettuneita, urheilullisen näköisiä surffareita, jotka hyväntuulisesti touhusivat yhdessä rannalla ja liitelivät tuulen voimalla hurjannäköisiä nopeuksia vedessä. Jäin koukkuun.

Edistyminen lajissa on kohdallani hidasta, sillä matkan varrelle on tullut uusia prioriteetteja - työ surflajien parissa, yhdistystyöt, jatkokouluttautuminen, perheenlisäys.
Lisäksi surffaus on kohdallani käsitteenä laajentunut kattamaan purjelautailun lisäksi leijalautailun, suppailun ja talvisurffauksen. Nyt lähden vesille sen lajin merkeissä, johon olosuhteet sopivat parhaiten.

Mutta olen uskomattoman iloinen, että kyse on juuri näistä lajeista, joihin rakastuin. Ne saivat minut löytämään itselleni sopivan tavan tulla lähelle luontoa sitä kunnioittaen ja nauttimaan ulkona touhuilusta lähes säällä kuin säällä.

Vaikka surflajit ovat yksilölajeja, kuhina niiden ympärillä tekee harrastamisesta todella sosiaalista. Seuraamme yhdessä muiden harrastajien kanssa sääennusteita, välinekehitystä, lajiuutisia. Vesille lähdemme useimmiten yhdessä, sillä se tekee harrastamisesta hauskempaa ja turvallisempaa ja lisäksi tehostaa oppimista.

Mutta surffaamisessakaan ei pärjää, jos ei ole kuntoa. Pelkästään välineiden rikaaminen ja roudaaminen veteen asti vaatii sinnikkyyttä, ja Suomen viileät vedet ja tuulinen aallokko vievät surffarin voimat nopeasti.

Olen aina ajatellut, että no kyllä minulla peruskuntoa riittää, vaikken olekaan toviin ehtinyt salille tai lenkille. Mutta surffaus palauttaa nopeasti maan pinnalle. Niinpä nyt parin äitivuoden jälkeen himo vesille on kova ja sen myötä käynnistyi kuntokuurikin.

Työ- ja perhe-elämän, yhdistyshommien ja opiskelun täyttämään viikkokalenteriini mahtuu juuri ja juuri pari treenikertaa. Niiden lisäksi työmatkailu tehdään ilman autoa aina, kun se on mahdollista ja lenkille lähdetään koiran kanssa tai lapsen kanssa juoksurattaillen. Olen surkea kotitreenaaja, joten kotiin tehtäväksi on jäänyt päivittäinen venyttely ja ruokavalion uudistaminen. Oli aika shokeeraavaa huomata tulleensa sen verran vanhemmaksi, että herkuttelu todella näkyy vyötärön ja ahterin seuduilla! Joten salaatit ja kaurapuuro, tervetuloa pöytään.

Meillä jäät tekevät juuri lähtöään merenrannalla ja sää lämpenee mukavasti. Pian pääsen aloittamaan kauden suppaillen ja heti, kun vedet ovat puhdistuneet jäälautoista, on aika startata purjelautailu- ja kiteilykausi. Tänä vuonna aion harjoitella vesillä ahkerasti, tavoitteena päästä nauttimaan kunnon vauhtiplaaneista ja -jiipeistä muiden mukana. Saapa nähdä, onnistuuko kuntokuurini ja pääsenkö tavoitteisiini. Kunnosta se on kii. Ja rakkaudesta lajiin.

Hommien hamstraaja

Tämän blogin jutut ovat jääneet muun elämän jalkoihin. Ihan tarkoituksella. Tai ei oikeastaan edes tarkoituksella, vaan ihan itsekseen. Lapsen syntymän myötä - tai ehkä jo aikaisemmin? - tulin päättäneeksi, että tulipa vastaan mitä tahansa, kiireelle en anna elämässäni valtaa. Pyrin keskittymään asioihin, jotka tuntuvat minusta hyvältä. Väliin toki mahtuu hetkiä, jolloin aika ei meinaa millään riittää ja mikään ei maistu, mutta välillä pitääkin tympäistä, jotta hoksaa taas huomata ne pienet asiat, jotka tekevät juuri minun elämästäni suuren.

Olen luonteeltani hommien hamstraaja. Jollei hommia ole, tympäännyn. Ja ennenkuin huomaankaan, olen ilmoittautunut opiskelemaan, aloittanut uuden järjestötyön, löytänyt uuden harrastuksen ja päättänyt siivota vaatekaapit. Kun itse luotu kiire loppuu, vapaaksi jäänyt aika tuntuu ihanalta. Ja sitten vapautunut tila on taas täytettävä tekemisellä.

Tällainen tekemistä täyteen ahdettu elämä tuntuu olevan yksi aikamme hulluimmista trendeistä, joka onneksi näyttää olevan jo hivenen hiipumassa. Vuosia sitten päätin vaihtaa kokonaan alaa ja ympäristöä, sillä ahdistuin tajutessani, että meitä kaikkia riivaa itse aiheutettu kiire ja suorituspaine. Suorittaminen töissä, suorittaminen vapaa-ajalla. Jos et suorittanut, olit surkea. Ja vielä, jos et suorittanut täysillä ja juuri niitä juttuja, jotka olivat juuri silloin pinnalla, olit surkea. Olipa kyse töistä, urheilusta, ruuanlaitosta, lukemisesta, lastenhoidosta. Jopa tekemisen vähentämiselle keksittiin trenditermi, downshiftaus. Sekin piti suorittaa oikein, jotta voi tuntea olevansa kiinni ajassa ja trendikäs - ja ennen kaikkea hyväksytty ihminen.

Päätettyäni alkaa kuuntelemaan oman kehon ja mielen liikkeitä ja tekemään asioita siten, että tekeminen tuntuu hyvältä, olen ollut onnellisempi kuin koskaan ennen. On uskomattoman tärkeää osata kuunnella itseään ja tunnistaa omat kyvyt ja rajat. Toiset, kuten minä, pitävät siitä, että elämä on sopivan täynnä tekemistä. On kuitenkin osattava valita tekemiseksi asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Ja välillä on osattava ottaa aikaa ja rauhoittua - ja aina on osattava antaa aikaa perheelle ja läheisille.

Olenkin aika onnekas, sillä minulla on touhukaverina 2-vuotias taapero, joka jatkuvasti muistuttaa minua niistä pienistä, tärkeistä asioista. Vaikka olen kiinni tekemisessä aamusta iltaan, niin kun on aika olla lapsen kanssa, silloin todella ollaan yhdessä. Halataan ja annetaan pusu (taaperon uusin juttu). Ajetaan pikkuautoilla. Rakennetaan legotornia ja kaadetaan se. Sitten rakennetaan se uudestaan.

Olisiko tuossa tämänkin kirjoituksen viisaus: Tee niitä asioita, joista sinulle tulee hyvä mieli.  Ja hupsuttele, ainakin kerran päivässä :)

 

Käynnistys

Tiedättehän sen tunteen, kun kiireessä olet lähdössä jonnekin autollasi, joka ei suostu käynnistymään? Yrität yhä uudestaan, eikä mitään tapahdu. Olet jo hätääntymässä ja ehdit sekunneissa rakentamaan mieleesi kunnon stressimöykyn - kunnes autosi päättääkin jatkaa yhteistyötä kanssasi ja käynnistyy kiltisti.

Minä olen ollut tuo käynnistymätön auto viimeiset puoli vuotta, tämän blogini suhteen. Tarkoituksenani oli kirjoitella matkakuulumisia kahden kuukauden Thaimaan-reissultamme, mutta siitä ajasta jäi niin ristiriitaiset tuntemukset, etten tahtonut saada mieltäni järjestykseen. Paljon oli hyviä hetkiä, mutta mukaan mahtui myös harmituksia: epävakainen sää, huonot nettiyhteydet työn tekoon, liian varman päälle pelattu majoitus (varasimme korkeatasoisen huoneiston läheltä palveluita ja sairaalaa, pienen matkakumppanimme turvaksi. Kävi kuitenkin ilmi, että suotta sidoimme itsemme koko reissun ajaksi turvallisen yksitoikkoiseen majapaikkaan, sillä tuolloin vajaan vuoden ikäinen pikku-ukkomme pärjäsi meistä upeimmin!).
Ja ennen kaikkea surffihetket (purjelauta/ SUP), jotka jäivät hankalien olosuhteiden vuoksi ennenkuulumattoman vähäisiksi; kävimme vesillä koko reissun aikana vain vaivaiset kolme kertaa!

Kotiuduimme lopulta 1,5 viikkoa aiottua aiemmin viettämään vuodenvaihdetta kotiimme. Uusi vuosi alkoi sekin käynnistymisvaikeuksin: odotimme ja odotimme, haaveilimme ja spekuloimme, lopulta jo turhauduimme - tänäkään talvena emme näyttäneet saavan edes kunnon jäätä merelle, jotta pääsisimme purkamaan itseämme jääsurffin parissa. Mistä siis oikein kirjoittaisin blogiini, eihän minulla ole mitään kerrottavaa!

Talvi tuli, tuli kevät, ja lopulta kesä. Tuntui vain siltä, että mikään muu ei muutu vuodenaikojen mukana - päällä saa olla samat vaatteet, villasukkine päivineen. Ilma ei lämpene, aurinko näyttäytyy vain hätäisesti.

Elämä yleisellä tasolla on kunnossa: on riittävästi töitä ja ihanan iloinen ja hymyilevä pikkumies on pysynyt terveenä ja osoittautunut rempseän vauhdikkaaksi, nauravaiseksi pikku epeliksi :)
Mutta se ainainen odotus, käynnistymättömyys. Tämä on kuitenkin surffiaiheinen blogi, mistä siis kirjoittaisin?

Tänään ollessani ohjaamassa SUP-tuntia kotivesillämme, havahduin todella katsomaan ympärilleni. Vaikka sää oli sumuisen harmaa, vesillä oli samaan aikaan kolmisenkymmentä iloista suppaajaa ohjaajineen ja kaikkialta kuului naurua, kiljahduksia, höpötystä. Tekemisen meininki kaikui yli kevyen aallokon.

Siinä hetkessä oli minun taika-avaimeni. Olin jo toukokuussa siirtynyt sisätyötiloista merenrantaan, mutta jostain syystä en nähnyt omaa onneani. En nähnyt, että juuri tässä minun on hyvä olla. Tekemisen äärellä, saattaen uusia ihmisiä surffaamisen pariin, kokien yhteisiä onnistumisen hetkiä vesillä, märkäpuvussa välineitä värkkäillen ja asiakkaita palvellen. Seuraten vierestä, kun nyt 1,5-vuotias pikkumiehemme touhottaa rantahietikossa surffivälineitä tutkien, kiviä keräillen, hiekkaa naama täynnä korvista kainaloihin, hölpöttäen iloisesti omaa kieltään asiakkaiden ja henkilökunnan kanssa, saaden jokaisen hymyilemään hyväntuulisesti.

Tässä minun on hyvä olla.
Ja niin käynnistyi surffiminäni uudelleen.

Olemme siis palanneet pitkän talven jälkeen takaisin kotirannallemme ja pikkusurffarikin jo innokkaasti koittaa päästä temmeltämään meriveteen. Auringon lämpö ja lämpimät päivät olisivat ihanuutta. Mutta näinkin on hyvä <3

Nähdään rannalla!

Hyvästit

Tämä on niin vaikea aihe, ettei koskaan tahdo löytää oikeita sanoja voidakseen tuoda esiin sen, kuinka kovasti sattuu, kun joutuu nöyrtymään elämän ja kuoleman edessä, jättämään hyvästit jollekulle läheiselle, rakkaalle.

Tänä vuonna sain istua isoisäni vieressä lähdön hetkellä. Ehdin kuiskaamaan hänen korvaansa tärkeät sanat, kiittämään kaikesta ja toivottamaan hyvästit. Vaikka oli vaikea katsoa vierestä, kun ihmisestä katosi elämä pikkuhiljaa, olen silti onnellinen, että sain silitellä Vaarin vähiä hiuksia ja uskoa tehneeni lähdöstä edes pikkuisen vähemmän pelottavaa.

Myös pieni poikani sai olla mukana ja Vaari nähdä hänet viimeisen kerran. Vaari oli valmis lähtemään ja sydäntäni lämmittää, että sain muiden läheisten kanssa olla saattamassa hänet matkaan.

Lähimenneisyydessä on monia ikuiselle matkalle lähteneitä, useimmat ilman ennakkovaroitusta, aivan liian äkkiä, liian aikaisin. Viimeisin ystävä tiesi lähtönsä tulevan ja otti etäisyyttä moniin, minut mukaan lukien. Hän ei kaiketi halunnut ihmisten säälivän häntä. Monien muiden tavoin luulin hänen päihittäneen sairautensa, sellainen taistelija hän oli. Itkin ystävän lähtöä kauan, pitkään olin myös vihainen hänelle, kun lähti ilmoittamatta, ei antanut mahdollisuutta olla tukena. Olin myös vihainen niille, jotka tiesivät mutteivät kertoneet. Nyt ymmärrän, että he kunnioittivat ystävän toivetta. Suren edelleen sitä, että etäännyin ystävästä niin, ettei hän kokenut minua riittävän läheiseksi kertoakseen todellisuudesta.

Eilen, aivan liian yhtäkkiä, tuli aika jättää hyvästit rakkaalle Mummille. Paria päivää ennen sain sanan, että hän on joutunut onnettomuuteen ja on sairaalahoidossa. Mummi on kerran aiemminkin ollut lähellä lähteä varoittamatta. Tuolloin hän kuitenkin taisteli itsensä takaisin elämään ja jatkoi lopulta eteenpäin samalla tutulla tarmolla. Toivoin Mummista löytyvän riittävästi voimaa selvitäkseen vielä kerran takaisin. Nyt voimat eivät kuitenkaan enää riittäneet.

Oma mieli ei tahdo vieläkään käsittää, ettei Mummia enää ole. Kesällä hän konttasi puolivuotiaan poikani kaverina pitkin lattioita, ja vielä muutama viikko sitten kahviteltiin yhdessä Mummin keittiössä.

Mummin lähdöstä tekee vaikean ehkä sama asia kuin Vaarinkin lähdöstä. He ovat olleet läsnä elämässäni alkusekunneista saakka. Pienen ihmisen silmin he olivat jotain, joka on ollut aina olemassa. Vaikka mitä omassa elämässä tapahtuikaan, isovanhemmat pysyivät muuttumattomina. He ovat olleet jollakin tapaa elämän peruskallio. Kestäneet läpi sotien, kasvattaneet suvun, johon minäkin sain syntyä. On vaikea käsittää, ettei heitä enää ole.

Lapsilleen Mummi taisi olla äitinä rakastavan omapäinen, taipumaton kasvattaja. Meille lasten- ja lastenlastenlapsille Mummi on ollut kuin enkeli. Jokaisella oli Mummin sydämessä oma erityinen paikkansa, jokaista Mummi muisti vuorotellen iltarukouksessaan.  Koskaan hän ei tehnyt itsestään suurta numeroa, mutta me kaikki lapset olimme hänelle elämääkin suurempi asia. Ja me tiesimme sen, ja rakastimme Mummia kaikkinensa.

Ajatuksiin ei vain meinaa mahtua, että Mummi on poissa. On vaikea hyväksyä, ettei saanut mahdollisuutta jättää Mummille hyvästejä. Vaikka Mummin tuntien hän ei olisi sitä halunnutkaan. Onneksi Mummin lapset olivat kuitenkin läsnä viimeisinä hetkinä saattamassa hänet matkaan, kuiskaamassa terveisemme Mummin korvaan.

Mummi, minulla on sinua ikävä. Vie isälle terveiseni.

Erityiset

Taas on kulunut hurjan pitkä aika edellisestä kirjoituskerrasta! Kesä oli kiireinen ja tapahtumantäyteinen, vaikka vielä äitiyslomalla tuolloin olinkin. Vietimme pikkumiehen kanssa paljon aikaa rannalla opetellen yhdessä nauttimaan auringosta, hiekasta, tuulesta ja merestä. Halusin pitää itseni kiinni työelämän syrjässä ja siihen Kalajoen Hiekkasärkillä sijaitseva Surf Centerimme tarjosi oivan mahdollisuuden.

Erityisesti SUP ajoi itsensä sisään toden teolla kuluneen kesän aikana, ja Surf Centerin henkilökunta saikin hikoilla täydet työtunnit ohjatessaan asiakkaitaan lajin pariin. Mahtui työntäyteisiin päiviin toki muutakin touhua :)




Saimme nauttia myös ihastuttavien vieraiden visiiteistä kesän aikana! Vierailukauden avasivat veli poikineen, ja auringon helliessä lomalaisia olivat rantatouhut ja suppailu kaikkien suosikkipuuhaa :) Myös pikkumiehen iki-ihana kummitäti matkasi pääkaupunkiseudulta Kalajoelle hengailemaan meidän kanssa biitsillä :)

Elokuussa saimme yökylään ihanat "yllätys"vieraat, serkkuni perheensä kera. Emme olleet tavanneet vuosiin, ja perheemme eivät olleet lainkaan tavanneet toisiaan aikaisemmin. Siitä huolimatta nautimme hauskasta ajasta yhdessä touhuten surffitouhuja, jotka veivät mukanaan niin, että kotimatkalle vieraamme lähtivät uusi perheenjäsen auton katolle kiinnitettynä :)

Elokuun lopulla perhetuttavamme Imatralta saapuivat Kalajoelle pikalomalle, ja nautimmekin yhdessä ensin upeista Venetsialaistunnelmista ja sitten uskomattoman kauniista syyspäivän retkestä Kallankareille upean Kaljaasi Ansion kyydissä.

 

Kesän surffi- ja SUP-kausi huipentui tänäkin vuonna Lauttasaaren Ympäripurjehdukseen, joka toteutettiin jälleen Tuuli Petäjä-Sirénin kotiseura-HSK:n satamassa. Mukana tapahtumassa oli ilahduttavan moni aiempina vuosikymmeninä mainetta niittänyt surffikonkari ja vesillä kuhisi mukavasti kaikentasoisia purjelautailijoita ja suppaajia.  

     

Nyt kesäsesongin hulina on jo takanapäin ja niin on myös äitiyslomani, joka päättyi lokakuun alussa. Töihinpaluu on tapahtunut asteittain, sillä pikkumiehemme on minulla tehokkaana työparina :) Päätimme olla laittamatta häntä vielä hoitoon paitsi siksi, että halusin nauttia näistä ainutlaatuisista hetkistä pienen kanssa ja voin pitää häntä varsin hyvin mukana työmaailmassakin, mutta myös siksi, koska pienokaisemme on erityislapsi.
Siinä se nyt on, tuo sana jota olen tähän saakka kauhistellen piilotellut alitajuntani syövereissä.

Vaikka rakas lapsemme onkin niin onnekas, että tulee suurella todennäköisyydellä paranemaan täysin ja elämään normaalia elämää, on hän kuitenkin koko elämänsä ajan erityinen. Opettelemme vielä pitkään yhdessä tietynlaisia arkirutiineja ja teemme päivittäin hoitotoimenpiteitä. Kasvettuaan vähän isommaksi lapsemme on lopun elämänsä ajan huolehdittava tavanomaista tarkemmin omasta ruokavaliostaan ja terveydestään.

Kun poika oli vastasyntynyt ja vietimme päivämme sairaalan teholla ja vuodeosastolla, pelko lapsen vammautumisesta tai muusta sairauden tuottamasta erityistarpeesta oli lähes ylitsepääsemätön. Istuin tuntikausia vain pidellen vauvaa sylissäni, tietämättä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tuolloin päätin, että yhdessä kestämme mitä vain. Mutta olin silti peloissani. Ja häpeissäni. Siksi, että olin niin heikko, että pelkäsin elämää mahdollisesti vammaisen lapsen kanssa.

Nyt minun on helpompi olla näiden ajatusten kanssa, ei vain siksi, että poikamme täysi paraneminen on päivä päivältä varmempaa. Olen vihdoin alkanut ymmärtämään erityisyyden kauneuden.
Poikamme on erityislapsi. Siitä syystä häntä seurataan niin perheen kuin terveydenhoitoalan ammattilaisten toimesta tarkasti ja pidetään huolta, että hänellä on aina kaikki hyvin.

Kun oikein asiaa ajattelen, mielestäni me kaikki olemme erityisiä. Ainakin meidän pitäisi olla. Jokaisen meistä tulisi saada elämämme ihmisten täysi huomio. Ja meidän itse tulisi huomioida jokainen ihminen elämässämme.

Me voimme olla minkälaisia ihmisiä tahansa - pieniä, suuria, laiheliineja, pullukoita, upeita uraohjuksia, ikuisia keikkatyöläisiä, hyviä taloustuntijoita, surkeita säästäjiä, tavoitteellisia kunnian metsästäjiä tai tähän hetkeen tyytyväisiä sohvaperunoita. Ketään ei tulisi tuomita siitä, millaiseksi on syntynyt tai millaisen kehon elämän käänteet ovat itse kullekin tuoneet. Jokaisella pitää olla oikeus olla onnellinen.

Tärkeintä on sisältö. Ja jos sattuu olemaan niin onnekas, että on saanut sielunsa kanneksi ehjän ulkokuoren, sietää siitä olla kiitollinen ihan joka päivä.

Pidetään huolta toisistamme, me Erityiset <3

Seuraava kirjoitus tuleekin Thaimaan maankamaralta, jonne lähdemme pikkumiehen kanssa loppuvuodeksi! :)

Lopuksi ihanan iso ja aurinkoinen kiitos myös kaikille ystävillemme kuluneesta kesästä, joka tuli täyteen lämpimän aurinkoisia muistoja!