Kunnosta kii

Kunnostahan se on kii. Tuntuuko hyvältä vai eikö tunnu. Jaksaako vai eikö jaksa.

Olen aina pitänyt itseäni liikunnallisena. Minun sukupolveni ihmiset voivat mielestäni kaikki oikeastaan sanoa omaavansa urheilullisen taustan. Ainakin muistojeni mukaan me pelasimme jatkuvasti jotakin: oli pesäpalloa, ringetteä, taekwondoa, tanssia, yleisurheilua, laskettelua, lentopalloa - ja koulun liikunnat. Suunnistettiin, hiihdettiin, luisteltiin, juostiin kilpaa, pelattiin jalkapalloa.

Kesäisin poljettiin fillarilla uimaan sille rannalle, jonne tiedettiin kavereiden kokoontuvan - matkan pituudesta viis. Kaiket ajat liikuttiin tavalla tai toisella. Kyllä ruokakin maistui silloin hyvältä, kun nälkä oli terveellisellä tavalla hankittu.

Jossain kohtaa matkalla aikuisuuteen liikunnasta ja urheilusta tuli enemmänkin sellainen suorittamisen mittapuu kuin tapa viettää vapaa-aikaa. Tuli kiire tulla joksikin, vähintäänkin oman ympäristönsä hyväksymäksi. Aikuiselämän ovien todella auetessa keskittymisen veivät niin monet asiat, että puhdas liikkumisen ilo unohtui. Liikuin yhä, mutta enemmän työmatkojen ja suorittamisen merkeissä kuin vain liikkuakseni puhtaasta liikkumisen ilosta.

Onneksi jokin luonnon oikku astui matkani varrelle ja tapasin nykyisen rakkauteni, surffauksen. Tai siis purjelautailun. Eksyin lajin pariin hyvän ystävän vanavedessä ja laji sai minusta otteen hetkessä.
Ihailin kauniin ruskettuneita, urheilullisen näköisiä surffareita, jotka hyväntuulisesti touhusivat yhdessä rannalla ja liitelivät tuulen voimalla hurjannäköisiä nopeuksia vedessä. Jäin koukkuun.

Edistyminen lajissa on kohdallani hidasta, sillä matkan varrelle on tullut uusia prioriteetteja - työ surflajien parissa, yhdistystyöt, jatkokouluttautuminen, perheenlisäys.
Lisäksi surffaus on kohdallani käsitteenä laajentunut kattamaan purjelautailun lisäksi leijalautailun, suppailun ja talvisurffauksen. Nyt lähden vesille sen lajin merkeissä, johon olosuhteet sopivat parhaiten.

Mutta olen uskomattoman iloinen, että kyse on juuri näistä lajeista, joihin rakastuin. Ne saivat minut löytämään itselleni sopivan tavan tulla lähelle luontoa sitä kunnioittaen ja nauttimaan ulkona touhuilusta lähes säällä kuin säällä.

Vaikka surflajit ovat yksilölajeja, kuhina niiden ympärillä tekee harrastamisesta todella sosiaalista. Seuraamme yhdessä muiden harrastajien kanssa sääennusteita, välinekehitystä, lajiuutisia. Vesille lähdemme useimmiten yhdessä, sillä se tekee harrastamisesta hauskempaa ja turvallisempaa ja lisäksi tehostaa oppimista.

Mutta surffaamisessakaan ei pärjää, jos ei ole kuntoa. Pelkästään välineiden rikaaminen ja roudaaminen veteen asti vaatii sinnikkyyttä, ja Suomen viileät vedet ja tuulinen aallokko vievät surffarin voimat nopeasti.

Olen aina ajatellut, että no kyllä minulla peruskuntoa riittää, vaikken olekaan toviin ehtinyt salille tai lenkille. Mutta surffaus palauttaa nopeasti maan pinnalle. Niinpä nyt parin äitivuoden jälkeen himo vesille on kova ja sen myötä käynnistyi kuntokuurikin.

Työ- ja perhe-elämän, yhdistyshommien ja opiskelun täyttämään viikkokalenteriini mahtuu juuri ja juuri pari treenikertaa. Niiden lisäksi työmatkailu tehdään ilman autoa aina, kun se on mahdollista ja lenkille lähdetään koiran kanssa tai lapsen kanssa juoksurattaillen. Olen surkea kotitreenaaja, joten kotiin tehtäväksi on jäänyt päivittäinen venyttely ja ruokavalion uudistaminen. Oli aika shokeeraavaa huomata tulleensa sen verran vanhemmaksi, että herkuttelu todella näkyy vyötärön ja ahterin seuduilla! Joten salaatit ja kaurapuuro, tervetuloa pöytään.

Meillä jäät tekevät juuri lähtöään merenrannalla ja sää lämpenee mukavasti. Pian pääsen aloittamaan kauden suppaillen ja heti, kun vedet ovat puhdistuneet jäälautoista, on aika startata purjelautailu- ja kiteilykausi. Tänä vuonna aion harjoitella vesillä ahkerasti, tavoitteena päästä nauttimaan kunnon vauhtiplaaneista ja -jiipeistä muiden mukana. Saapa nähdä, onnistuuko kuntokuurini ja pääsenkö tavoitteisiini. Kunnosta se on kii. Ja rakkaudesta lajiin.

Hommien hamstraaja

Tämän blogin jutut ovat jääneet muun elämän jalkoihin. Ihan tarkoituksella. Tai ei oikeastaan edes tarkoituksella, vaan ihan itsekseen. Lapsen syntymän myötä - tai ehkä jo aikaisemmin? - tulin päättäneeksi, että tulipa vastaan mitä tahansa, kiireelle en anna elämässäni valtaa. Pyrin keskittymään asioihin, jotka tuntuvat minusta hyvältä. Väliin toki mahtuu hetkiä, jolloin aika ei meinaa millään riittää ja mikään ei maistu, mutta välillä pitääkin tympäistä, jotta hoksaa taas huomata ne pienet asiat, jotka tekevät juuri minun elämästäni suuren.

Olen luonteeltani hommien hamstraaja. Jollei hommia ole, tympäännyn. Ja ennenkuin huomaankaan, olen ilmoittautunut opiskelemaan, aloittanut uuden järjestötyön, löytänyt uuden harrastuksen ja päättänyt siivota vaatekaapit. Kun itse luotu kiire loppuu, vapaaksi jäänyt aika tuntuu ihanalta. Ja sitten vapautunut tila on taas täytettävä tekemisellä.

Tällainen tekemistä täyteen ahdettu elämä tuntuu olevan yksi aikamme hulluimmista trendeistä, joka onneksi näyttää olevan jo hivenen hiipumassa. Vuosia sitten päätin vaihtaa kokonaan alaa ja ympäristöä, sillä ahdistuin tajutessani, että meitä kaikkia riivaa itse aiheutettu kiire ja suorituspaine. Suorittaminen töissä, suorittaminen vapaa-ajalla. Jos et suorittanut, olit surkea. Ja vielä, jos et suorittanut täysillä ja juuri niitä juttuja, jotka olivat juuri silloin pinnalla, olit surkea. Olipa kyse töistä, urheilusta, ruuanlaitosta, lukemisesta, lastenhoidosta. Jopa tekemisen vähentämiselle keksittiin trenditermi, downshiftaus. Sekin piti suorittaa oikein, jotta voi tuntea olevansa kiinni ajassa ja trendikäs - ja ennen kaikkea hyväksytty ihminen.

Päätettyäni alkaa kuuntelemaan oman kehon ja mielen liikkeitä ja tekemään asioita siten, että tekeminen tuntuu hyvältä, olen ollut onnellisempi kuin koskaan ennen. On uskomattoman tärkeää osata kuunnella itseään ja tunnistaa omat kyvyt ja rajat. Toiset, kuten minä, pitävät siitä, että elämä on sopivan täynnä tekemistä. On kuitenkin osattava valita tekemiseksi asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Ja välillä on osattava ottaa aikaa ja rauhoittua - ja aina on osattava antaa aikaa perheelle ja läheisille.

Olenkin aika onnekas, sillä minulla on touhukaverina 2-vuotias taapero, joka jatkuvasti muistuttaa minua niistä pienistä, tärkeistä asioista. Vaikka olen kiinni tekemisessä aamusta iltaan, niin kun on aika olla lapsen kanssa, silloin todella ollaan yhdessä. Halataan ja annetaan pusu (taaperon uusin juttu). Ajetaan pikkuautoilla. Rakennetaan legotornia ja kaadetaan se. Sitten rakennetaan se uudestaan.

Olisiko tuossa tämänkin kirjoituksen viisaus: Tee niitä asioita, joista sinulle tulee hyvä mieli.  Ja hupsuttele, ainakin kerran päivässä :)