Hyvästit

Tämä on niin vaikea aihe, ettei koskaan tahdo löytää oikeita sanoja voidakseen tuoda esiin sen, kuinka kovasti sattuu, kun joutuu nöyrtymään elämän ja kuoleman edessä, jättämään hyvästit jollekulle läheiselle, rakkaalle.

Tänä vuonna sain istua isoisäni vieressä lähdön hetkellä. Ehdin kuiskaamaan hänen korvaansa tärkeät sanat, kiittämään kaikesta ja toivottamaan hyvästit. Vaikka oli vaikea katsoa vierestä, kun ihmisestä katosi elämä pikkuhiljaa, olen silti onnellinen, että sain silitellä Vaarin vähiä hiuksia ja uskoa tehneeni lähdöstä edes pikkuisen vähemmän pelottavaa.

Myös pieni poikani sai olla mukana ja Vaari nähdä hänet viimeisen kerran. Vaari oli valmis lähtemään ja sydäntäni lämmittää, että sain muiden läheisten kanssa olla saattamassa hänet matkaan.

Lähimenneisyydessä on monia ikuiselle matkalle lähteneitä, useimmat ilman ennakkovaroitusta, aivan liian äkkiä, liian aikaisin. Viimeisin ystävä tiesi lähtönsä tulevan ja otti etäisyyttä moniin, minut mukaan lukien. Hän ei kaiketi halunnut ihmisten säälivän häntä. Monien muiden tavoin luulin hänen päihittäneen sairautensa, sellainen taistelija hän oli. Itkin ystävän lähtöä kauan, pitkään olin myös vihainen hänelle, kun lähti ilmoittamatta, ei antanut mahdollisuutta olla tukena. Olin myös vihainen niille, jotka tiesivät mutteivät kertoneet. Nyt ymmärrän, että he kunnioittivat ystävän toivetta. Suren edelleen sitä, että etäännyin ystävästä niin, ettei hän kokenut minua riittävän läheiseksi kertoakseen todellisuudesta.

Eilen, aivan liian yhtäkkiä, tuli aika jättää hyvästit rakkaalle Mummille. Paria päivää ennen sain sanan, että hän on joutunut onnettomuuteen ja on sairaalahoidossa. Mummi on kerran aiemminkin ollut lähellä lähteä varoittamatta. Tuolloin hän kuitenkin taisteli itsensä takaisin elämään ja jatkoi lopulta eteenpäin samalla tutulla tarmolla. Toivoin Mummista löytyvän riittävästi voimaa selvitäkseen vielä kerran takaisin. Nyt voimat eivät kuitenkaan enää riittäneet.

Oma mieli ei tahdo vieläkään käsittää, ettei Mummia enää ole. Kesällä hän konttasi puolivuotiaan poikani kaverina pitkin lattioita, ja vielä muutama viikko sitten kahviteltiin yhdessä Mummin keittiössä.

Mummin lähdöstä tekee vaikean ehkä sama asia kuin Vaarinkin lähdöstä. He ovat olleet läsnä elämässäni alkusekunneista saakka. Pienen ihmisen silmin he olivat jotain, joka on ollut aina olemassa. Vaikka mitä omassa elämässä tapahtuikaan, isovanhemmat pysyivät muuttumattomina. He ovat olleet jollakin tapaa elämän peruskallio. Kestäneet läpi sotien, kasvattaneet suvun, johon minäkin sain syntyä. On vaikea käsittää, ettei heitä enää ole.

Lapsilleen Mummi taisi olla äitinä rakastavan omapäinen, taipumaton kasvattaja. Meille lasten- ja lastenlastenlapsille Mummi on ollut kuin enkeli. Jokaisella oli Mummin sydämessä oma erityinen paikkansa, jokaista Mummi muisti vuorotellen iltarukouksessaan.  Koskaan hän ei tehnyt itsestään suurta numeroa, mutta me kaikki lapset olimme hänelle elämääkin suurempi asia. Ja me tiesimme sen, ja rakastimme Mummia kaikkinensa.

Ajatuksiin ei vain meinaa mahtua, että Mummi on poissa. On vaikea hyväksyä, ettei saanut mahdollisuutta jättää Mummille hyvästejä. Vaikka Mummin tuntien hän ei olisi sitä halunnutkaan. Onneksi Mummin lapset olivat kuitenkin läsnä viimeisinä hetkinä saattamassa hänet matkaan, kuiskaamassa terveisemme Mummin korvaan.

Mummi, minulla on sinua ikävä. Vie isälle terveiseni.