Kunnostahan se on kii. Tuntuuko hyvältä vai eikö tunnu. Jaksaako vai eikö jaksa.
Olen aina pitänyt itseäni liikunnallisena. Minun sukupolveni ihmiset voivat mielestäni kaikki oikeastaan sanoa omaavansa urheilullisen taustan. Ainakin muistojeni mukaan me pelasimme jatkuvasti jotakin: oli pesäpalloa, ringetteä, taekwondoa, tanssia, yleisurheilua, laskettelua, lentopalloa - ja koulun liikunnat. Suunnistettiin, hiihdettiin, luisteltiin, juostiin kilpaa, pelattiin jalkapalloa.
Kesäisin poljettiin fillarilla uimaan sille rannalle, jonne tiedettiin kavereiden kokoontuvan - matkan pituudesta viis. Kaiket ajat liikuttiin tavalla tai toisella. Kyllä ruokakin maistui silloin hyvältä, kun nälkä oli terveellisellä tavalla hankittu.
Jossain kohtaa matkalla aikuisuuteen liikunnasta ja urheilusta tuli enemmänkin sellainen suorittamisen mittapuu kuin tapa viettää vapaa-aikaa. Tuli kiire tulla joksikin, vähintäänkin oman ympäristönsä hyväksymäksi. Aikuiselämän ovien todella auetessa keskittymisen veivät niin monet asiat, että puhdas liikkumisen ilo unohtui. Liikuin yhä, mutta enemmän työmatkojen ja suorittamisen merkeissä kuin vain liikkuakseni puhtaasta liikkumisen ilosta.
Onneksi jokin luonnon oikku astui matkani varrelle ja tapasin nykyisen rakkauteni, surffauksen. Tai siis purjelautailun. Eksyin lajin pariin hyvän ystävän vanavedessä ja laji sai minusta otteen hetkessä.
Ihailin kauniin ruskettuneita, urheilullisen näköisiä surffareita, jotka hyväntuulisesti touhusivat yhdessä rannalla ja liitelivät tuulen voimalla hurjannäköisiä nopeuksia vedessä. Jäin koukkuun.
Edistyminen lajissa on kohdallani hidasta, sillä matkan varrelle on tullut uusia prioriteetteja - työ surflajien parissa, yhdistystyöt, jatkokouluttautuminen, perheenlisäys.
Lisäksi surffaus on kohdallani käsitteenä laajentunut kattamaan purjelautailun lisäksi leijalautailun, suppailun ja talvisurffauksen. Nyt lähden vesille sen lajin merkeissä, johon olosuhteet sopivat parhaiten.
Mutta olen uskomattoman iloinen, että kyse on juuri näistä lajeista, joihin rakastuin. Ne saivat minut löytämään itselleni sopivan tavan tulla lähelle luontoa sitä kunnioittaen ja nauttimaan ulkona touhuilusta lähes säällä kuin säällä.
Vaikka surflajit ovat yksilölajeja, kuhina niiden ympärillä tekee harrastamisesta todella sosiaalista. Seuraamme yhdessä muiden harrastajien kanssa sääennusteita, välinekehitystä, lajiuutisia. Vesille lähdemme useimmiten yhdessä, sillä se tekee harrastamisesta hauskempaa ja turvallisempaa ja lisäksi tehostaa oppimista.
Mutta surffaamisessakaan ei pärjää, jos ei ole kuntoa. Pelkästään välineiden rikaaminen ja roudaaminen veteen asti vaatii sinnikkyyttä, ja Suomen viileät vedet ja tuulinen aallokko vievät surffarin voimat nopeasti.
Olen aina ajatellut, että no kyllä minulla peruskuntoa riittää, vaikken olekaan toviin ehtinyt salille tai lenkille. Mutta surffaus palauttaa nopeasti maan pinnalle. Niinpä nyt parin äitivuoden jälkeen himo vesille on kova ja sen myötä käynnistyi kuntokuurikin.
Työ- ja perhe-elämän, yhdistyshommien ja opiskelun täyttämään viikkokalenteriini mahtuu juuri ja juuri pari treenikertaa. Niiden lisäksi työmatkailu tehdään ilman autoa aina, kun se on mahdollista ja lenkille lähdetään koiran kanssa tai lapsen kanssa juoksurattaillen. Olen surkea kotitreenaaja, joten kotiin tehtäväksi on jäänyt päivittäinen venyttely ja ruokavalion uudistaminen. Oli aika shokeeraavaa huomata tulleensa sen verran vanhemmaksi, että herkuttelu todella näkyy vyötärön ja ahterin seuduilla! Joten salaatit ja kaurapuuro, tervetuloa pöytään.
Meillä jäät tekevät juuri lähtöään merenrannalla ja sää lämpenee mukavasti. Pian pääsen aloittamaan kauden suppaillen ja heti, kun vedet ovat puhdistuneet jäälautoista, on aika startata purjelautailu- ja kiteilykausi. Tänä vuonna aion harjoitella vesillä ahkerasti, tavoitteena päästä nauttimaan kunnon vauhtiplaaneista ja -jiipeistä muiden mukana. Saapa nähdä, onnistuuko kuntokuurini ja pääsenkö tavoitteisiini. Kunnosta se on kii. Ja rakkaudesta lajiin.
Olen aina pitänyt itseäni liikunnallisena. Minun sukupolveni ihmiset voivat mielestäni kaikki oikeastaan sanoa omaavansa urheilullisen taustan. Ainakin muistojeni mukaan me pelasimme jatkuvasti jotakin: oli pesäpalloa, ringetteä, taekwondoa, tanssia, yleisurheilua, laskettelua, lentopalloa - ja koulun liikunnat. Suunnistettiin, hiihdettiin, luisteltiin, juostiin kilpaa, pelattiin jalkapalloa.
Kesäisin poljettiin fillarilla uimaan sille rannalle, jonne tiedettiin kavereiden kokoontuvan - matkan pituudesta viis. Kaiket ajat liikuttiin tavalla tai toisella. Kyllä ruokakin maistui silloin hyvältä, kun nälkä oli terveellisellä tavalla hankittu.
Jossain kohtaa matkalla aikuisuuteen liikunnasta ja urheilusta tuli enemmänkin sellainen suorittamisen mittapuu kuin tapa viettää vapaa-aikaa. Tuli kiire tulla joksikin, vähintäänkin oman ympäristönsä hyväksymäksi. Aikuiselämän ovien todella auetessa keskittymisen veivät niin monet asiat, että puhdas liikkumisen ilo unohtui. Liikuin yhä, mutta enemmän työmatkojen ja suorittamisen merkeissä kuin vain liikkuakseni puhtaasta liikkumisen ilosta.
Onneksi jokin luonnon oikku astui matkani varrelle ja tapasin nykyisen rakkauteni, surffauksen. Tai siis purjelautailun. Eksyin lajin pariin hyvän ystävän vanavedessä ja laji sai minusta otteen hetkessä.
Ihailin kauniin ruskettuneita, urheilullisen näköisiä surffareita, jotka hyväntuulisesti touhusivat yhdessä rannalla ja liitelivät tuulen voimalla hurjannäköisiä nopeuksia vedessä. Jäin koukkuun.
Edistyminen lajissa on kohdallani hidasta, sillä matkan varrelle on tullut uusia prioriteetteja - työ surflajien parissa, yhdistystyöt, jatkokouluttautuminen, perheenlisäys.
Lisäksi surffaus on kohdallani käsitteenä laajentunut kattamaan purjelautailun lisäksi leijalautailun, suppailun ja talvisurffauksen. Nyt lähden vesille sen lajin merkeissä, johon olosuhteet sopivat parhaiten.
Mutta olen uskomattoman iloinen, että kyse on juuri näistä lajeista, joihin rakastuin. Ne saivat minut löytämään itselleni sopivan tavan tulla lähelle luontoa sitä kunnioittaen ja nauttimaan ulkona touhuilusta lähes säällä kuin säällä.
Vaikka surflajit ovat yksilölajeja, kuhina niiden ympärillä tekee harrastamisesta todella sosiaalista. Seuraamme yhdessä muiden harrastajien kanssa sääennusteita, välinekehitystä, lajiuutisia. Vesille lähdemme useimmiten yhdessä, sillä se tekee harrastamisesta hauskempaa ja turvallisempaa ja lisäksi tehostaa oppimista.
Mutta surffaamisessakaan ei pärjää, jos ei ole kuntoa. Pelkästään välineiden rikaaminen ja roudaaminen veteen asti vaatii sinnikkyyttä, ja Suomen viileät vedet ja tuulinen aallokko vievät surffarin voimat nopeasti.
Olen aina ajatellut, että no kyllä minulla peruskuntoa riittää, vaikken olekaan toviin ehtinyt salille tai lenkille. Mutta surffaus palauttaa nopeasti maan pinnalle. Niinpä nyt parin äitivuoden jälkeen himo vesille on kova ja sen myötä käynnistyi kuntokuurikin.
Työ- ja perhe-elämän, yhdistyshommien ja opiskelun täyttämään viikkokalenteriini mahtuu juuri ja juuri pari treenikertaa. Niiden lisäksi työmatkailu tehdään ilman autoa aina, kun se on mahdollista ja lenkille lähdetään koiran kanssa tai lapsen kanssa juoksurattaillen. Olen surkea kotitreenaaja, joten kotiin tehtäväksi on jäänyt päivittäinen venyttely ja ruokavalion uudistaminen. Oli aika shokeeraavaa huomata tulleensa sen verran vanhemmaksi, että herkuttelu todella näkyy vyötärön ja ahterin seuduilla! Joten salaatit ja kaurapuuro, tervetuloa pöytään.
Meillä jäät tekevät juuri lähtöään merenrannalla ja sää lämpenee mukavasti. Pian pääsen aloittamaan kauden suppaillen ja heti, kun vedet ovat puhdistuneet jäälautoista, on aika startata purjelautailu- ja kiteilykausi. Tänä vuonna aion harjoitella vesillä ahkerasti, tavoitteena päästä nauttimaan kunnon vauhtiplaaneista ja -jiipeistä muiden mukana. Saapa nähdä, onnistuuko kuntokuurini ja pääsenkö tavoitteisiini. Kunnosta se on kii. Ja rakkaudesta lajiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti