Hyvästit

Tämä on niin vaikea aihe, ettei koskaan tahdo löytää oikeita sanoja voidakseen tuoda esiin sen, kuinka kovasti sattuu, kun joutuu nöyrtymään elämän ja kuoleman edessä, jättämään hyvästit jollekulle läheiselle, rakkaalle.

Tänä vuonna sain istua isoisäni vieressä lähdön hetkellä. Ehdin kuiskaamaan hänen korvaansa tärkeät sanat, kiittämään kaikesta ja toivottamaan hyvästit. Vaikka oli vaikea katsoa vierestä, kun ihmisestä katosi elämä pikkuhiljaa, olen silti onnellinen, että sain silitellä Vaarin vähiä hiuksia ja uskoa tehneeni lähdöstä edes pikkuisen vähemmän pelottavaa.

Myös pieni poikani sai olla mukana ja Vaari nähdä hänet viimeisen kerran. Vaari oli valmis lähtemään ja sydäntäni lämmittää, että sain muiden läheisten kanssa olla saattamassa hänet matkaan.

Lähimenneisyydessä on monia ikuiselle matkalle lähteneitä, useimmat ilman ennakkovaroitusta, aivan liian äkkiä, liian aikaisin. Viimeisin ystävä tiesi lähtönsä tulevan ja otti etäisyyttä moniin, minut mukaan lukien. Hän ei kaiketi halunnut ihmisten säälivän häntä. Monien muiden tavoin luulin hänen päihittäneen sairautensa, sellainen taistelija hän oli. Itkin ystävän lähtöä kauan, pitkään olin myös vihainen hänelle, kun lähti ilmoittamatta, ei antanut mahdollisuutta olla tukena. Olin myös vihainen niille, jotka tiesivät mutteivät kertoneet. Nyt ymmärrän, että he kunnioittivat ystävän toivetta. Suren edelleen sitä, että etäännyin ystävästä niin, ettei hän kokenut minua riittävän läheiseksi kertoakseen todellisuudesta.

Eilen, aivan liian yhtäkkiä, tuli aika jättää hyvästit rakkaalle Mummille. Paria päivää ennen sain sanan, että hän on joutunut onnettomuuteen ja on sairaalahoidossa. Mummi on kerran aiemminkin ollut lähellä lähteä varoittamatta. Tuolloin hän kuitenkin taisteli itsensä takaisin elämään ja jatkoi lopulta eteenpäin samalla tutulla tarmolla. Toivoin Mummista löytyvän riittävästi voimaa selvitäkseen vielä kerran takaisin. Nyt voimat eivät kuitenkaan enää riittäneet.

Oma mieli ei tahdo vieläkään käsittää, ettei Mummia enää ole. Kesällä hän konttasi puolivuotiaan poikani kaverina pitkin lattioita, ja vielä muutama viikko sitten kahviteltiin yhdessä Mummin keittiössä.

Mummin lähdöstä tekee vaikean ehkä sama asia kuin Vaarinkin lähdöstä. He ovat olleet läsnä elämässäni alkusekunneista saakka. Pienen ihmisen silmin he olivat jotain, joka on ollut aina olemassa. Vaikka mitä omassa elämässä tapahtuikaan, isovanhemmat pysyivät muuttumattomina. He ovat olleet jollakin tapaa elämän peruskallio. Kestäneet läpi sotien, kasvattaneet suvun, johon minäkin sain syntyä. On vaikea käsittää, ettei heitä enää ole.

Lapsilleen Mummi taisi olla äitinä rakastavan omapäinen, taipumaton kasvattaja. Meille lasten- ja lastenlastenlapsille Mummi on ollut kuin enkeli. Jokaisella oli Mummin sydämessä oma erityinen paikkansa, jokaista Mummi muisti vuorotellen iltarukouksessaan.  Koskaan hän ei tehnyt itsestään suurta numeroa, mutta me kaikki lapset olimme hänelle elämääkin suurempi asia. Ja me tiesimme sen, ja rakastimme Mummia kaikkinensa.

Ajatuksiin ei vain meinaa mahtua, että Mummi on poissa. On vaikea hyväksyä, ettei saanut mahdollisuutta jättää Mummille hyvästejä. Vaikka Mummin tuntien hän ei olisi sitä halunnutkaan. Onneksi Mummin lapset olivat kuitenkin läsnä viimeisinä hetkinä saattamassa hänet matkaan, kuiskaamassa terveisemme Mummin korvaan.

Mummi, minulla on sinua ikävä. Vie isälle terveiseni.

Erityiset

Taas on kulunut hurjan pitkä aika edellisestä kirjoituskerrasta! Kesä oli kiireinen ja tapahtumantäyteinen, vaikka vielä äitiyslomalla tuolloin olinkin. Vietimme pikkumiehen kanssa paljon aikaa rannalla opetellen yhdessä nauttimaan auringosta, hiekasta, tuulesta ja merestä. Halusin pitää itseni kiinni työelämän syrjässä ja siihen Kalajoen Hiekkasärkillä sijaitseva Surf Centerimme tarjosi oivan mahdollisuuden.

Erityisesti SUP ajoi itsensä sisään toden teolla kuluneen kesän aikana, ja Surf Centerin henkilökunta saikin hikoilla täydet työtunnit ohjatessaan asiakkaitaan lajin pariin. Mahtui työntäyteisiin päiviin toki muutakin touhua :)




Saimme nauttia myös ihastuttavien vieraiden visiiteistä kesän aikana! Vierailukauden avasivat veli poikineen, ja auringon helliessä lomalaisia olivat rantatouhut ja suppailu kaikkien suosikkipuuhaa :) Myös pikkumiehen iki-ihana kummitäti matkasi pääkaupunkiseudulta Kalajoelle hengailemaan meidän kanssa biitsillä :)

Elokuussa saimme yökylään ihanat "yllätys"vieraat, serkkuni perheensä kera. Emme olleet tavanneet vuosiin, ja perheemme eivät olleet lainkaan tavanneet toisiaan aikaisemmin. Siitä huolimatta nautimme hauskasta ajasta yhdessä touhuten surffitouhuja, jotka veivät mukanaan niin, että kotimatkalle vieraamme lähtivät uusi perheenjäsen auton katolle kiinnitettynä :)

Elokuun lopulla perhetuttavamme Imatralta saapuivat Kalajoelle pikalomalle, ja nautimmekin yhdessä ensin upeista Venetsialaistunnelmista ja sitten uskomattoman kauniista syyspäivän retkestä Kallankareille upean Kaljaasi Ansion kyydissä.

 

Kesän surffi- ja SUP-kausi huipentui tänäkin vuonna Lauttasaaren Ympäripurjehdukseen, joka toteutettiin jälleen Tuuli Petäjä-Sirénin kotiseura-HSK:n satamassa. Mukana tapahtumassa oli ilahduttavan moni aiempina vuosikymmeninä mainetta niittänyt surffikonkari ja vesillä kuhisi mukavasti kaikentasoisia purjelautailijoita ja suppaajia.  

     

Nyt kesäsesongin hulina on jo takanapäin ja niin on myös äitiyslomani, joka päättyi lokakuun alussa. Töihinpaluu on tapahtunut asteittain, sillä pikkumiehemme on minulla tehokkaana työparina :) Päätimme olla laittamatta häntä vielä hoitoon paitsi siksi, että halusin nauttia näistä ainutlaatuisista hetkistä pienen kanssa ja voin pitää häntä varsin hyvin mukana työmaailmassakin, mutta myös siksi, koska pienokaisemme on erityislapsi.
Siinä se nyt on, tuo sana jota olen tähän saakka kauhistellen piilotellut alitajuntani syövereissä.

Vaikka rakas lapsemme onkin niin onnekas, että tulee suurella todennäköisyydellä paranemaan täysin ja elämään normaalia elämää, on hän kuitenkin koko elämänsä ajan erityinen. Opettelemme vielä pitkään yhdessä tietynlaisia arkirutiineja ja teemme päivittäin hoitotoimenpiteitä. Kasvettuaan vähän isommaksi lapsemme on lopun elämänsä ajan huolehdittava tavanomaista tarkemmin omasta ruokavaliostaan ja terveydestään.

Kun poika oli vastasyntynyt ja vietimme päivämme sairaalan teholla ja vuodeosastolla, pelko lapsen vammautumisesta tai muusta sairauden tuottamasta erityistarpeesta oli lähes ylitsepääsemätön. Istuin tuntikausia vain pidellen vauvaa sylissäni, tietämättä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tuolloin päätin, että yhdessä kestämme mitä vain. Mutta olin silti peloissani. Ja häpeissäni. Siksi, että olin niin heikko, että pelkäsin elämää mahdollisesti vammaisen lapsen kanssa.

Nyt minun on helpompi olla näiden ajatusten kanssa, ei vain siksi, että poikamme täysi paraneminen on päivä päivältä varmempaa. Olen vihdoin alkanut ymmärtämään erityisyyden kauneuden.
Poikamme on erityislapsi. Siitä syystä häntä seurataan niin perheen kuin terveydenhoitoalan ammattilaisten toimesta tarkasti ja pidetään huolta, että hänellä on aina kaikki hyvin.

Kun oikein asiaa ajattelen, mielestäni me kaikki olemme erityisiä. Ainakin meidän pitäisi olla. Jokaisen meistä tulisi saada elämämme ihmisten täysi huomio. Ja meidän itse tulisi huomioida jokainen ihminen elämässämme.

Me voimme olla minkälaisia ihmisiä tahansa - pieniä, suuria, laiheliineja, pullukoita, upeita uraohjuksia, ikuisia keikkatyöläisiä, hyviä taloustuntijoita, surkeita säästäjiä, tavoitteellisia kunnian metsästäjiä tai tähän hetkeen tyytyväisiä sohvaperunoita. Ketään ei tulisi tuomita siitä, millaiseksi on syntynyt tai millaisen kehon elämän käänteet ovat itse kullekin tuoneet. Jokaisella pitää olla oikeus olla onnellinen.

Tärkeintä on sisältö. Ja jos sattuu olemaan niin onnekas, että on saanut sielunsa kanneksi ehjän ulkokuoren, sietää siitä olla kiitollinen ihan joka päivä.

Pidetään huolta toisistamme, me Erityiset <3

Seuraava kirjoitus tuleekin Thaimaan maankamaralta, jonne lähdemme pikkumiehen kanssa loppuvuodeksi! :)

Lopuksi ihanan iso ja aurinkoinen kiitos myös kaikille ystävillemme kuluneesta kesästä, joka tuli täyteen lämpimän aurinkoisia muistoja!

 

 

Alkukesän kuulumisia

Viime kerrasta onkin vierähtänyt pitempi tovi, kesää odotellessa.
Portugalin reissun jälkeen kotimaassa saatiin nauttia keväisistä helteistä, jotka loivat optimistisimmille uskoa unelmakesän tulemiseen ja saivat skeptikot epäilemään helteiden kestävän vai silmänräpäyksen. Skeptikot olivat oikeassa.

Kesäkuun alku tarjoili kyllä kauniin aurinkoisia päiviä, jotka vietimmekin Pikkuisen kanssa rannalla Surf Centerin tunnelmissa. Pieni surffarimme oli menossa mukana, kun järjestimme purjelautailun Formula-luokan European Cup-osakilpailun.

Pikkumies viihtyi paikalla erinomaisesti, olihan tarjolla lukuisa määrä viihdyttäjiä kisaajien keskellä ja lämmin sää siivitti monet hyvät päiväunet käyntiin rantatunnelmassa. Parhautta oli, kun Nappulainen sai seurakseen nelipäiväisen kisan ajaksi kummitätinsä. Yhteinen aika loi näiden kahden välille vankan siteen, ja kummitädille onkin luvassa lisää hoitohukeja kesän edetessä ;)





Kisoille huonoksi onneksi lämpimät päivät olivat myös varsin tuulettomia, mutta surffimamma sai nauttia muutamasta herkkuhetkestä vesillä suppaillen. Kun päivä on tyyni tai vähätuulinen, on suppailu parasta liikuntaa ja tarjoaa upean hetken luonnon sylissä ilman arjen häslinkiä.

Pikkumieskin sai uittaa ensimmäistä kertaa varpaitaan lämpimässä rantavedessä :)

Kisojen jälkeen sää sitten viilenikin uskomattoman kylmäksi ja sai mukavuudenhaluisen surffimamman pitäytymään kuivalla maalla, vaikka tuuli tarjoilikin lukuisia mahdollisuuksia hyviin surffihetkiin. Jotenkin ajatus kohmeisista sormista ja kylmästä merivedestä livahtamassa märkäpuvun kaula-aukosta sisään ei houkutellut.

Juhannuksen alla päätimme siirtyä pois Surf Centerin maailmasta, joka olisi jäämässä juhannusfestarikansan piirittämäksi. Sitä näkyä muutaman kesän katselleena tuntui jo pelkkä mielikuva loputtomasta metelistä, jatkuvasta roskaamisesta, nuorista juhlijoista liian tuhdissa humalassa niin masentavalta, että karkasimme pariksi päiväksi Kainuun järvimaiseman rauhaan.
Sielläkin kylmä sää teki lomasta lyhyen, mutta mahtui mukaan sentään rentouttava pyöräretki, hetki suppaillen sekä fiilistelyä hiljaisen luonnon äärellä.

Juhannuksen jälkeen luvassa oli minisurffarin toinen surffimatka, kun starttasimme kolmen kohteen SUP-demokiertueelle. Kävimme esittelemässä suppailua yhteistyökumppanien avulla Tampereella Pyynikin uimarannalla, Lahdessa Pikku-Vesijärvellä ja lopulta vielä Imatralla Vuoksen kalastuspuistossa. Vain Tampere aukeni kiertuelaisille aurinkoisessa säässä, muualla satoi lähes joka päivä.
Nappulainen matkusti tuttuun tyyliinsä varsin hyväntuulisena, eikä useampi majapaikka saati vaihtuvat kasvot ympärillä häkellyttäneet pikkumiestä. Uni ja ruoka maistui yhtä hyvin kuin ennenkin ja matkalla Pikkumiehen tuttavapiiri kasvoi uusilla kivoilla ihmisillä :)

Imatran visiitti tarjoili paitsi kauniita maisemia ja ihania ihmisiä, myös surffimammalle ensimmäisen kerran illanviettoa ilman äitihommia! Luvassa oli nimittäin Imatran Big Band Festivalilla Club For Fiven keikka, joka upean orkesterin siivittämänä veikin kuuntelijat keskelle mahtavia tunnelmia. Sade rajoitti illanvieton muutamaan tuntiin festivaaliteltassa, mutta jo CFF:n kuuleminen ensi kertaa livenä jätti unohtumattomat muistikuvat mamman mieleen. Olipa upeaa musiikkia!


Heinäkuu on jo alkanut ja näyttää siltä, että vihdoin sää alkaa taas lämpenemään. Heti, kun Pikkuinen istuu ilman tukea, lähdemme kahdestaan tuulettomina päivinä tutustumaan suppailuun matalassa rantavedessä. Tänään kokeilimme ensi kertaa pyöräperäkärryä, sillä tämä mamma odottaa jo kuumeisesti pitkiä yhteisiä pyörälenkkejä raskauskilojen karistamishengessä. Ensimmäinen kokeilu onnistui hienosti, ja ensi viikolla pääsemme toivottavasti nauttimaan kesästä pyöräilyn ja rantaelämän merkeissä

Lämpöisiä kesäpäiviä odotellen :)

Suppailua Penichessa

Pääsiäisviikolla koitti kauan odotettu ja jännitetty matka Portugaliin, jossa mamman tarkoituksena oli kouluttautua ASI SUP-ohjaajaksi. Matka oli samalla Nappulan ensimmäinen ja se jos mikä saikin mamman jännittämään tulevaa oikein toden teolla! Luvassa on oli neljä lentoa ja kaksi junamatkaa ennen pikkumiehen 4. ikäkuukauden täyttymistä.

Matkaa edeltävänä päivänä pakkasin laukkuani hartaasti, koettaen saada mukaan kaiken tarvittavan mutta samalla välttäen ottamasta matkaan turhaa kampetta. Raskaat laukut jos mitkä ovat omiaan latistamaan muuten hyvää tunnelmaa, etenkin kun meillä oli tiedossa kahden lennon lisäksi juna- ja automatka ennen perille saapumista.

Matkalle lähdettiin kohtuullisen leppoisissa tunnelmissa. Ensimmäinen etappi junalla sujui moitteetta, lukuunottamatta täyden Intercityn kaamean sottaista wc-tilaa. Periaatteessa juna oli kohtuuhyvin varusteltu pienten lasten matkustamista ajatellen, leikkitilojen lisäksi junan tilavasta wc:sta löytyi myös tuttipullon lämmitin. Junassa oli myös yksi perhehytti, joka oli kuitenkin jo varattu toisaalle. Oli oikeastaan hyvin haasteellista saada varattua paikat netin kautta siten, että olisimme saaneet matkalaukut ja lastenrattaat sekä paikan vauvan hoidolle optimoitua.VR:n nettivaraus petti meidät huolella, mutta onneksemme puhelinpalvelusta löytyi avulias asiakaspalvelija, joka järjesteli meille lisäkuluitta mahdollisimman toimivat istuinpaikat. Oman viltin päällä olikin kiva kölliä, kun juna hytkytti alla mukavasti :)

Lentokentillä pienten lasten kanssa matkustavat huomioidaan mielestäni riittävästi; tehtyämme check-innin jo etukäteen kotoa käsin kävimme vain pudottamassa matkatavarat hihnalle, jossa virkailija samalla tarkisti meille mahdollisimman väljät oltavat koneessa. Saimme pitää kentällä portille asti mukana lastenrattaat turvakaukalon kera; portilla tarkistettiin, mahtuisiko turvakaukalo koneeseen. Ensimmäiselle lennolle saimme kaukalon mukaan, muille lennoille se piti jättää pois laskuista. Totesin kuitenkin itsekseni, että oikeastaan kaukalosta oli vain haittaa; lennolla lapsen oli mukava kölliä tutulla alustalla kaukalossaan, mutta koneenvaihdon välissä kaukalo oli raskas kannettava, kun lennolta toiselle sai kiiruhtaa melkoista laukkaa. Kaukalon ja rattaiden sijaan suosikkivälineekseni nousi ehdottomasti Hotslingsin kantoliina, jossa pojan oli hyvä kölliä ja katsella näkymiä. Sama liina oli mukana myös surffirannalla, loistokapistus kerrassaan! Markkinoilla on tarjolla varmasti kattava valikoima erilaisia kantoreppuja, mutta itse ihastuin kantoliinaan, joka tarjoaa vauvan kasvaessa hänelle erilaisia asentoja siten, että hän voi halutessaan tarkkailla maisemia samalla, kun nojaa äidin kehoa vasten. Nappula nukkui liinassa päiväunia niin rannalla kuin lentokentällä :) Koneessa Pienokainen sai nousujen ja laskujen ajaksi oman turvavyönsä äidin turvavyöhön kiinnitettynä; tätä en kokenut hankalaksi, sillä lapsi sai vyöstä huolimatta asettua mukavasti äidin syliin. 

Lentokentillä lastenhoitotiloja löytyi mukavasti, ja priority line koneeseen noustaessa oli mukava lisä, kun jonottamisen sijaan saimme asettautua koneeseen kaikessa rauhassa. Lentohenkilöstö koitti parhaansa mukaan järjestää joko yhden tyhjän istuimen vanhempien väliin vauvalle tai sitten paikat koneen etuosasta, jossa matkustaminen oli rauhallisempaa. Kaikenkaikkiaan muutaman tunnin lentomatkat tuntuivat melko mutkattomilta Nappulan kanssa. Muita matkustajia oli jännä seurata, ja heti koneen lähdettyä liikkeelle hurina ja liike siivittivät pienen matkustajan uneen. 

Lissaboniin laskeuduimme Frankfurtin koneenvaihdon jälkeen klo 23 tienoilla ja puoliltaöin, tunnin mittaisen automatkan jälkeen olimme vihdoin perillä määränpäässä Penichessä. Muu ryhmä majoittui ASI-koululaisille varattuun usean huoneen majataloon, me puolestaan asetuimme Nappulan kanssa pienempään kolmen huoneiston majataloon. Nukahdimme yöunille aaltojen pauhuun ja aamulla herättyämme saimme ihastella terrasillta Atlantin turkoosia kauneutta.

Pääsiäisen alla lentojen hinnat kohosivat pilviin, ja edullisimman paketin saimme yllättäen valitsemalla yhden ylimääräisen päivän matkan alkuun ja loppuun. Tämä osoittautui hienoksi valinnaksi, sillä näin saimme tutustuttua paikkaan ennen koulutuksen alkua sekä nauttia Portugalin upeasta tunnelmasta vielä koulutuksen jälkeen. Ensimmäisenä päivänä Suomen tiimi lähtikin vesille ottamaan tuntumaa kevyeen aaltoon :) 

Neljän päivän koulutus vaati odotetusti voimia, sillä aamupäivät opiskeltiin ahkerasti nenä kiinni oppikirjoissa, ja iltapäivät vietettiin vesillä. Ensimmäisenä päivänä treenattiin pelastustoimia, toinen ja kolmas päivä treenattiin ohjausta tasaisen veden olosuhteissa ja viimeisenä päivänä vedettiin ohjauksia aaltoilevalla merellä. Vaikka koulutuksen hinta oli melko korkea, oli kurssin anti runsas ja omatkin taidot saivat hiontaa ammattilaisen ohjauksessa. Koulutus oli myös oiva mahdollisuus verkostoitua, ja solmimmekin hienoja tuttavuuksia eri puolilta Eurooppaa tulevien kollegoidemme kanssa. Koulutuksen päätteeksi kasassa oli onnelliset, uunituoreet ASI SUP-ohjaajat :)

Viimeisenä matkustuspäivänä muu Suomi-tiimi lähti testaamaan portugalilaisen oppaan kanssa paikallista aaltomestaa, kun mamma puolestaan jäi nauttimaan pojan kanssa ansaittua vapaapäivää. Iltapäivällä vierailimme tiimin kera Penichen linnoituksessa, jossa tarjolla oli myös paikallista likööriherkkua Ginjaa suklaapikarista tarjoiltuna :)

Kaiken kaikkiaan Peniche toi esiin upeat olosuhteensa, joiden ansiosta paikka on todella ansainnut asemansa Euroopan surffimekkana. Lukuisat hiekkarannat erilaisine aaltoineen ja sisämaan suojaisat vesistöt tarjoilevat kaikille surffareille sopivia olosuhteita. Vaikka lennot ja majoitus ovat eurooppalaista keskitasoa, edullinen ruoka toi mukavan lisän matkaan; herkullisen majataloaamiaisen lisäksi päivä oli mukava päättää paikallisten ravintoloiden herkkuja maistellessa. 

Ystävälliset ihmiset, siisteys, kaunis luonto ja hyvä palvelun taso saavat meidät varmasti matkaamaan uudestaan Portugalin maisemiin. Näin keväällä Portugalin ilmasto muistutti Suomen kesäkuuta lukuunottamatta korkeaa kosteusprosenttia, jonka myötä mm. pyyhkeiden kuivuminen oli hieman haasteellista. Matkailusesonki oli vasta aluillaan, joten saimme nauttia tilasta ja tarjonnasta ilman suurempia ruuhkia ja jonotuksia. Suosittelen kohdetta kuitenkin lämpimästi niin surffareille kuin muillekin ulkoilmaihmisille!

Pienokaisen kanssa matkustamista ei suotta kannata karsastaa. Lentoyhtiöt pyrkivät tekemään matkustamisesta mahdollisimman vaivatonta ja eurooppalainen ote lapsiin on ihastuttavan lämmin. Ennakkoluulot kannattaa jättää omaan arvoonsa ja matkustaa maalaisjärkeä käyttäen. Lopuksi hyväksi toteamani muistilista eri tarvikkeista, joita vauvan kanssa matkustaessa tarvitsimme :)

• jauhekorviketta riittävästi + annoslusikoita (1 menee kuitenkin hukkaan, parempi varata muutama lusikka mukaan). Suomessa myytävää korvikemaitoa ei tahdo saada ainakaan Portugalissa, sen sijaan muita lasten- ja vauvanruokia marketeista ja apteekeista kyllä löytyy
• pari omaa tuttipulloa, lusikka ja tutteja + tuttinaru
• termari keitetylle vedelle, jota saa mistä vain (korvikemaidon tekeminen on helppoa missä tahansa, kunhan kuuman veden kanssa oppii pelaamaan)
• vaippoja ja kertishoitoalustoja mukaan vain sen verran, kuin matkustaessa tarvitsee - perillä kaikki kaupat myyvät vauvan hoitotarvikkeita, joita on takuulla laajempi valikoima tarjolla kuin koti-Suomessa
• vaatteita mukaan sillä ajatuksella, että pyykkikoneet laulavat samaa laulua missä tahansa :)
• meillä matkarattaat, joihin saa asennettua kätevästi myös turvakaukalon, osoittautuivat kultaakin kalliimmaksi. Muksu oli helppo ottaa mukaan mihin tahansa. Unen tullessa kaukalo irti ja nappula unille kärryihin.
• peruslääkkeet on hyvä varata lapselle mukaan (Panadol ym.). Muita lääke- ja hoitotarvikkeita ulkomaiset apteekit on pullollaan! Meillä poika kärsi matkan aikana kipeästä peppuihosta, jonka hoitoon löytyi paikallisesta apteekista huomattavasti kattavampi valikoima tuotteita kuin Suomessa
• Oma peitto ja muutama lempilelu rauhoittavat muksun missä tahansa. On hyvä, että lapsi osaa nukahtaa paikasta riippumatta siellä, missä uni on tullakseen; tällöin matkaaminen on vaivatonta eikä lapsi juurikaan kärsi vähäisestä aikaerosta tai muista matkan rasituksista.
• Kantoliina tai -reppu niihin tilanteisiin, joissa rattaita ei voi käyttää. 
• Rauhallinen asenne ja ote tekemiseen takaavat mielenrauhan niin lapselle kuin vanhemmille :)
• Muutoin turvakaukalo ja matkarattaat kulkeutuivat näppärästi lennolta toiselle henkilökunnan toimesta, mutta Suomeen palatessa välineet olisivat jääneet ulos kentälle ilman kanssamatkustajan apua; missään ei sanottu, että meidän itse pitää tuoda välineet koneesta terminaaliin Suomessa, kun muissa maissa meidän ei tarvinnut huolehtia välineistä laisinkaan. 

Lopuksi, pienokaisen kanssa matkustaessa paras neuvo lienee katsoa asioita maalaisjärjellä. Välillä aikataulut menevät ja lapsi syö ja nukkuu miten milloinkin. Jo pienikin vauva osaa kuitenkin ilmaista hyvin, milloin on vailla ruokaa/ läheisyyttä/ kuivaa vaippaa/ unta. Vaikka tämä meidän pikkumies on jo aika hyvin löytänyt omat rutiininsa, oli hänestä iltayksitoista mitä parhain aika viihdyttää junassa kanssamatkustajia jokeltelu- ja jumppaharjoittein :)

Vauvan itkua/ möykkää on turha kainostella. Kaikkialla vauvat kommunikoivat samoin, ja sen sijaan että murehtisit kanssamatkustajien kärsimystä kun suloinen vauvasi heittää päälle kunnon metakan, on hyvä hengähtää syvään ja lähteä rauhallisesti purkamaan syytä vauvan möykkäämiselle. Useimmiten kyse on ihan perusasioista: anna äiti ruokaa, anna äiti rakkautta, anna äiti puhdas vaippa ja mukavia unia sylissä. Kun vanhemmat pysyvät rauhallisina, on lapsillakin turvallinen olla.

Seuraavaa matkaa odottaessa, hyvää kevättä kaikille! 

Tuki on tärkein

Nyt on mammalla kevättä rinnassa! Poika on vihdoin leikattu ja toipunut upeasti ja olemme päässeet kiinni tavanomaiseen arkeen. Vielä joudumme tekemään kotona pienimuotoisia hoitotoimenpiteitä ja käymään kontrollissa sairaalassa, mutta muutoin nappula on kuin kuka tahansa terve, elinvoimainen pikku pakkaus, joka kasvaa ihan silmissä! Vaikka vielä vauva onkin, on pikkumiehelle kasvanut jo luja tahto ja temperamentti, jolla kouluttaa äitiään kellon ympäri :)

Tässä viime viikkojen ja kuukausien ajan olen miettinyt, kuinka onnekas todella olen. En vain sen puolesta, että minua on siunattu kauniilla poikalapsella, minua ympäröi ihana perhe ja ystävät ja saan tehdä työtä rakastamani asian parissa. Mutta raskauden myötä tutustuin perhevalmennuksessa muihin tuleviin äiteihin, ja heidän kanssaan onnistuimme käynnistämään ryhmän, jossa meitä tuoreita äitejä vauvoineen on reilu kymmenkunta!

Masennus on jo pitkään diagnosoitu sairaudeksi, jota mm. pimeä talviaika ja heikentyneet talousnäkymät ruokkivat entisestään. Me suomalaiset emme muutenkaan ole ylettömän valoisaa kansaa; monesti tuntuu melkein siltä, että kansallinen identiteettimme rakentuu "huonosti siinä kuitenkin käy"-henkeen. Varaudumme aina pahimpaan.

Itse suhtaudun elämään jopa naivistisen hyväuskoisesti siksi, etten halua tuhlata yhtä maallista elämääni voivotteluun ja murehtimiseen. Ymmärrän kyllä, milloin tilanne on vakava ja pään pystyssä pitäminen vaatii ylimääräisiä voimia, mutta kieltäydyn antautumasta negatiivisuuden viettelemäksi. Olipa tilanne mikä hyvänsä, uskon että aina lopulta hyvä voittaa.

Mammaryhmämme kanssa kokoonnumme kerran viikossa jonnekin kahvittelemaan ja ihmettelemään kasvatuksen kummallisia koukeroita ja elämää yleensä. Usealle meistä ryhmän ihmiset ovat ensimmäinen oma, kunnollinen sosiaalinen kontakti työelämän ja kodin ulkopuolella, sillä moni ryhmämme jäsen on muuttanut toisaalta tälle seudulle. "Ulkopuolelta tulleena" vaikea onnistua rakentamaan omaa ystäväpiiriä.

Mammaryhmän myötä olen saanut monia ihania ystäviä, joiden kanssa jaamme vauva-arkemme ilot ja surut. Ryhmän tuoma henkinen tuki on osoittautunut korvaamattomaksi etenkin silloin, kun omat voimavarat ovat olleet vähissä. Ja on ihanaa vain lörpötelläkin vauvahöpinöitä ilman pelkoa siitä, että kuulijakunta tympääntyisi :) Jaamme kaikki keskenämme saman elämäntilanteen, joten jaksamme ihastella toinen toistemme ja vauvojemme saavutuksia. Ja mikä tärkeintä, tsemppaamme toinen toisiamme silloin, kun sille on tarvetta.

Yksin ei kukaan jaksa. Tämä pätee kaikkeen elämässä. Sitä voi puskea eteenpäin vaikka raivon vimmalla, mutta jokaiselle tulee joskus väsy. Jokainen kokee joskus pettymyksiä. On sallittua tuntea joskus epäonnistuneensa. On vain uskallettava myöntää ennen kaikkea itselleen, ettei ole täydellinen ja uskallettava nojata tukeen, kun sellainen on tarjolla. Aina tuen ei tarvitse tarkoittaa puhumista ja avautumista omista ongelmistaan. Usein jo se riittää, että tuki on läsnä. On se sitten puoliso, ystävä, tai vaikka tuntemattomista koostuva ryhmä ihmisiä, jotka kaikki ovat kohdanneet saman tilanteen. Pahinta on sulkeutua itseensä ja jäädä yksin. Monesti tuen saaminen vaatii kuitenkin vain yhden rohkean askeleen ottamista.

Kiitoksia ihanalle mammaryhmälleni siitä, että olemme uskaltaneet ottaa tuon yhden askeleen ja löytäneet toisemme. On upeaa tietää, että pitämällä yhtä emme vain tue toisiamme vaan rakennamme samalla tärkeää alustaa lapsillemme, jotka ikätovereina tulevat jakamaan yhteiset päivähoito- ja koulukokemukset. Kuka tietää, ehkä me äidit saamme lapsillemme aikaiseksi jopa elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Surffiystäväni, tiedättehän jo, että meilläkin on oma tukiryhmämme? Se ilmaantuu milloin milläkin kokoonpanolla tuuliselle rannalle nauttimaan yhteisestä harrastuksesta. Siellä kukaan ei kysele mistä tulet, ketään ei kiinnosta saavutuksesi tahi kompurointisi muussa elämässä. Surffirannalla jokainen surffari on tasavertainen. Siellä arki on hyvä unohtaa hetkeksi, kun puhe kääntyy tuuleen, aaltoihin ja välineisiin. Vesillä jokaisen surffarin valtaa ikään, kokoon saati taitoihin katsomatta leikkimielinen seikkailija, joka kiljahtelee lapsenomaisen riemun vallassa, kun luontovoimat tarjoilevat vauhdikkaita hetkiä. Jokainen surffikerta onkin mitä parasta terapiaa!

Ensi kerralla kirjoittelen SUP-asiaa, sillä kevät tuo tullessaan mm. koulutusmatkan ja surffikausikin on taas askeleen lähempänä! Kesää odotellessa, lämpimät terveiset ja hyvän olon toivotukset kaikille!

Suppailua ja kevään haistelua

Ihanan häkellyttävä vauva-arki on taklannut minut odotetulla tavalla; tarkat aikataulut ja tiukat tavoitteet ovat saaneet väistyä syöttämisen, vaipparallin, puklushown ja jokeltelun tieltä. Tätäkin blogia olen koittanut päivittää useamman viikon ajan, huomaten aina uuden maanantain koittaneen ihan yllättäen! Vaikka omia suunnitelmia on lähes mahdoton toteuttaa, ei se juuri sureta, sillä päivät lentävät leppoisissa merkeissä reippaan pikkumiehen tahdittamana. Ihmeellistä on ollut huomata, kuinka helposti muutos itsessä tapahtuu: täydellisyyden tavoittelu omissa työtehtävissä ja täpötäysi kalenteri ovat sujuvasti vaihtuneet pitkiin aamuhömpötyksiin ja touhuamiseen pikkusurffarin seurassa. Värikäs leikkimatto luo mammaakin ihastuttavan kontrastin harmaaseen arkeen, ja siinä köllötellessä ja leikkiessä kuluu huomaamatta tovi jos toinenkin.

Sään lauhduttua lähes keväiseksi olemme päässeet aloittamaan kävelylenkit pienokaisen kanssa ja voi veljet, kuinka ulkoilua olikin ehtinyt jo tulla ikävä monen sisällä vietetyn viikon jälkeen! Poika nukkuu ulkoilmassa tyytyväisenä ja äiti pääsee kärryjä lykkimällä ottamaan askeleita kohti kesän surffikuntoa. Siihen tuntuukin olevan matkaa, niin moniin paikkoihin tuota rasvaa näkyy kertyneen! Onneksi kuntoilu maistuu erityisen hyvältä silloin, kun sille asettaa mieleisensä tavoitteen. Minun tavoitteeni on mahtua keväällä märkäpukuuni näyttämättä aivan mahdottomalta makkaralta ;)

Lämpimän sään myötä talvisurffaus jää täällä Perämeren etelärannalla tänä talvena vain haaveeksi, mutta onneksi surffihommia ei tarvitse odotella kesään saakka. Suomeen vihdoin oikein toden teolla rantautunut suppailu (Stand Up Paddle boarding) on kotiutunut myös sisäaltaisiin, ja pääsimmekin Pienen kanssa kurkistamaan tunnelmia SUP Fitness-tunnille. On huikeaa, että tuosta surffauksen kantalajista on kehittynyt huima määrä erilaisia aktiviteetteja, jotka tuovat suppailun pariin sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät koskaan olisi osanneet kuvitellakaan astuvansa minkään surffilaudan päälle!

Tänään kävimme ensimmäisen kerran tälle keväälle myös rannassa katselemassa keväistä maisemaa ja haistelemassa meri-ilmaa. Vuodenaikaan nähden yllättävän lauhkea sää on vienyt jäät merenrannasta lähes kokonaan ja suppilenkillekin jo pääsisi, ainakin kuivapuvussa. Pimeiden talvipäivien jälkeen auringonpaiste hyväili lämpimästi poskipäitä ja herätti surffarin sielun taas talviuniltaan. Kunhan pikkumies on toipunut tulevasta leikkauksestaan, palaamme takaisin rannalle surffiasioiden äärelle. Ensimmäinen kosketus kesän touhuihin käydään ottamassa Portugalissa, kun mamma hakee lisäosaamista suppailun ohjaukseen. Siellä Pienokainenkin saa ensi kertaa tuntea, miltä se

rantahiekka oikein tuntuu sormien välissä :)

Vielä pari viikkoa joudumme odottelemaan leikkaukseen pääsyä. Vaikka pojan toipumisella on hyvä ennuste ja poika itse on reippaan sinnikäs, pelottaa tuleva hurjan paljon. Miten selittää Pienelle, joka ei vielä ymmärrä, ettei kukaan satuta häntä tarkoituksella, vaan että pian kaikki on entistä paremmin? Onneksi Pieni tuntuu olevan täynnä virtaa ja tahdonlujuutta; siitä me isommatkin saamme valtavasti voimaa.

Viime viikonvaihteessa pikkumies sai viettää päivän todellisena juhlakaluna, kun iso joukko sukulaisia ja ystäviä saapui juhlistamaan pojan kastepäivää. Kiitämmekin lämpimästi kaikkia paikalle päässeitä! Erityiskiitokset ihanalle naapurille, joka loihti juhlapäivän ruokapöytään upeaakin upeammat antimet! Tästä on hyvä jatkaa kohti kevättä :)

Arjen ihmeitä

Olemme vihdoin kotona!

Puolentoista viikon sairaalaelon jälkeen koitti hetki, jolloin saimme pukea poikamme hänen ikiomiin vaatteisiinsa, upottaa pienokaisen ylisuuressa toppahaalarissaan turvakaukalon uumeniin ja matkata ensimmäistä kertaa yhdessä kotiin.

Vaikka joudumme vielä palaamaan takaisin sairaalaan leikkausta varten, on riemun tunne kotiutumisesta valtaisa!

Kotona olen väsynein, mutta samalla hupaisin mielin huomannut, kuinka ensi askeleet vauvan kanssa vievät kaiken huomion ja muu maailma unohtuu. Alkuun asettelin itselleni kaikenlaisia tavoitteita päivän tekemisistä, mutta ennen sulan hulluuden saavuttamista totesin, että taitaa sittenkin olla viisaampaa ottaa rennommin ja mennä vauvan ehdoilla. Joistakin asioista on täytynyt luopua, mutta katsoessani Pienen suloisia nappisilmiä tunnen katsovani elämäni suurinta aikaansaannosta, jolle haluan omistaa täyden huomioni.

Välillä tuleva sairaalareissu hirvittää, samoin kuin leikkausta edeltävät, päivittäiset hoitotoimet kotona. Mutta pienokaisen hurja edistyminen ja kehittyminen palkitsee meidät vanhemmatkin niin moninkertaisesti, että sillä voimalla jaksaa vaikka läpi kallion!

Jäätävä tuuli ja kovat pakkaset ovat hidastaneet ulkoilun aloittamista, mutta eilen saimme iloita pojan ensimmäisen ikäkuukauden täyttymistä ensimmäisen ulkoiluhetken parissa. Alkuaskeleet ovat pieniä, mutta sään niin salliessa olemme jo muutaman päivän päästä valmiita pitempiinkin ulkoiluhetkiin. Haaveilenkin siitä, että tulevan kevättalven koittaessa pääsemme kaikki yhdessä merenjäälle nauttimaan lämpimistä auringonsäteistä talvisurffin parissa. Se onkin talven upeinta aikaa, kun kevyt pakkanen pitää lumen maassa muttei jäädytä poskipäitä, ja hanki kimaltelee auringonpaisteessa.
           
 

Vaikka lapseni alkutaival oli kivikkoinen ja edessä on vielä pelottava sairaalareissu, uskon jo vakaasti siihen, että kesään mennessä poikani on saanut terveen paperit ja iloitsemme yhdessä surffirannan hiekasta varpaiden välissä. Tie sinne on pitkä, mutta jokainen hetki pienokaisen seurassa täyttää minut rakkaudella. Nuo pienet hetket ovat arkemme ihmeitä ja tekevät jokaisesta päivästä suurenmoisen kokemuksen.

Ps. Sydämellinen kiitos kaikille ystäville ja tuttaville rohkaisun sanoista ja tuesta.